UUSI NORMAALI – tuleeko sellaista?

Osaammeko käyttää hyväksi mahdollisuuden rakentaa parempaa maailmaa, vaikka rakennustyö joudutaan aloittamaan sekä taloudellisilta että sosiaalisilta raunioilta?

Poikkeusoloissa aletaan jo hahmotella näkymää aikaan koronan jälkeen. Palataanko entiseen vai käytetäänkö tilaisuus harpata uuteen normaaliin? Miten ihmiset ja yritykset selviävät talousshokista? Mitä digitalisaation läpimurto voi tarkoittaa? Muuttuuko turismi? Miten käy median ja valemedian välisessä taistelussa? Säilyykö luottamus yhteiskuntaa koossa pitävänä voimana? Pystytäänkö hyvinvointivaltio uudistamaan, demokratia ja oikeusvaltio turvaamaan? Tässä muutama arvaus.

Ilmastonmuutos ei katoa asialistojen kärjestä. Energiavallankumous ei odota. Liikkumisen, rakentamisen ja ruuantuotannon kustannuksia aletaan laskea myös CO2-päästöissä. Maailmanlaajuisesti on iso riski, että lamasta nousemiseksi palataan vanhentuneisiin prosesseihin ja teknologiaan. Trump ehti jo murehtia öljyn hinnan romahdusta ja vaatia Venäjää ja Saudi-Arabiaa supistamaan tuotantoaan.

Digitalisaatio korvaa Brysselin-koneen. Säästyy aikaa, rahaa ja lentopetrolia. Etäopetus tuo koulutuksen kaikkien ulottuville. Kansalaisliikkeet muuttuvat some-kampanjoiksi, #MeToo -liike ehti sen jo todistaa. Polttavimmat ongelmat ovat globaaleja, ja niiden ratkaisemiseen digitaaliset alustat on kuin luotu. Mutta voivatko hashtag-parvet koskaan korvata toria, sananvapauden fyysistä tilaa? En usko, katu puhuu yhä.

Turismi, ainakin liikematkustaminen vähenee varmasti. Hotellirakentamisen buumi pysähtyy, risteilyalusten maine on saanut särön. Lähes kaikkien maailman kaupunkien elinkeinopoliittisissa strategioissa luotettiin kansainvälisiin investointeihin, suurtapahtumiin, ostoskeskuksiin ja matkailuteollisuuteen kasvun moottoreina. Kaupunkeja kehitettiin ja sijoittajia etsittiin turismin ehdoilla. Tuleeko asukas välillä keskiöön?

Asumista arvioidaan uusilla mittareilla. Etätyöläiset ja -koululaiset tarvitsevat työtilaa, ehkä uudenlaisia yhteistiloja. Huoneeseen osuvaa auringonsädettäkään ei enää pidetä turhana ylellisyytenä. Omistusaravat toteuttavat unelmaa omasta kodista sen sijaan, että kerrytettäisiin vuokratuloja kansainvälisille sijoittajille.

Hyvinvointivaltion – infran, julkisen terveydenhoidon, sosiaaliturvan ja koulutuksen arvo paljastui kriisioloissa pian. Vaikka valtioiden velkaantuminen tarjoaa populisteille veitsenteräviä perusteluja leikkauslistojen laatimiseen ja privatisaatioon, turvaverkon ja infrastruktuurin elintärkeyttä on vaikea kieltää. Ehkä veroparatiisipakolaisetkin palaavat Suomeen myös veronmaksajiksi, ei vain tehohoitoon. Yksinyrittäjien ja alustatalouden renkien tukeman palvelusektorin riskejä aletaan ennakoida. Keskustelu perustulosta saa uusia sävyjä. Huoltovarmuuden ja resilienssin käsitteet arkipäiväistyvät.

Solidaarisuutta tarvitaan entistä enemmän. Valtionrajojen sulkeminen oli tarpeen hidastamaan viruksen leviämistä. Jotkut tulkitsivat sen merkiksi kansallisen itsekkyyden salonkikelpoisuudesta. Jääkö viidakon laki voimaan? Viime vuosikymmenet olivat globalisoitumisen ja keskinäisriippuvuuden kasvun aikaa. Tuotantoprosessit pätkittiin hintakilpailutettuihin osiin, jotka ripoteltiin eri puolille maailmaa. Euroopan unionin kantava ajatus oli, että yhdessä olemme vahvempia kuin erikseen. Nyt kansainvälinen solidaarisuus näyttää nopeasti murentuneen. Apuaan ovat tarjonneet yllättävät ystävät; Kuuba lähetti lääkäreitä Italiaan, Kiina asiantuntijoita Afrikkaan, Taiwan lahjoitti suojanaamareita, Venäjä varusteita Yhdysvaltoihin. Yhdysvallat tarjosi apua Iraniin, joka kieltäytyi siitä. Avustuslennot paljastuivat kansainvälisen politiikan irvokkaaksi pr-teatteriksi. Hybridisodankäynnin aseet naamioitiin solidaarisuuden eleiksi. Mutta kuka auttaa pakolaisleirien turvapaikanhakijoita, Intian ja Brasilian slummien miljoonia asukkaita tai suurkaupunkien paperittomia siirtolaisia ja asunnottomia?

Valtiomahti median valta kasvaa entisestään. Se jakautuu yhä selvemmin eri rooleihin: kulttuurin, tutkitun tiedon ja kriittisen journalismin kanavat, valeuutisten ja somen feikkiprofiilisotureiden taistelukentät, ja sensaatiouutisia ja unohduksen oopiumia kansalle tarjoavat viihdekanavat. Kun esimerkkiä ei tohdi lähempää ottaa, Yhdysvallat ovat pelottava esimerkki siitä, miten kansakunta jakautuu sen mukaan, minkä median totuuteen se uskoo. Jos joku taho onnistuu horjuttamaan uskoa faktoihin ja instituutioihin, luottamus, ihmisyhteisöjä yhteen liittävä side, katkeaa. Lukutaito ei enää riitä, pitää osata lukea mediaa.

Käsitteiden ylätasolla on näennäisen helppo heittää ideoita. Maailmaa nähnyt ystävä tiivisti ihmisen iholle tulevan covid19-kokemuksen: ”Jokaista menehtynyttä kohti on joukko omaisia. Omaisen menetys vie noin vuoden surra.” Koronakriisin aikana kansalliseksi johtajahahmoksi noussut New Yorkin kuvernööri Andrew Cuomo vakuutti, että tämän kriisin jälkeen olemme parempia ihmisiä, me selviämme tästä. Maailma koronan jälkeen ei kuitenkaan voi olla sama kuin ennen sitä. Kysymys kuuluu, osaammeko käyttää hyväksi mahdollisuuden rakentaa parempaa maailmaa, vaikka rakennustyö joudutaan aloittamaan sekä taloudellisilta että sosiaalisilta raunioilta.

Kaikki maat, kaupungit ja ihmiset ovat lähes identtisen tehtävän edessä. Mikään pandemia ei pyyhi pois ihmisoikeuksien loukkaamattomuutta, hyvinvointivaltion perusperiaatteita, julkisen sektorin vastuuroolia eikä ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun välttämättömyyttä.

 

Kaarin Taipale

Kirjoittaja on takatöölöläinen kaupunkitutkija ja eurooppalainen maakuntapoliitikko.

Hae sivustolta:

X