Kehitys on oikean suuntainen, mutta kunnianhimoisempikin voisi olla, sanoo Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin apulaisprofessori Elisa Lähde.
Helsinki on uudistanut rakennusjärjestyksensä. Kaupunginvaltuusto hyväksyi uuden rakennusjärjestyksen toukokuun lopussa, ja se astui voimaan kesäkuun alussa.
Rakennusjärjestys täydentää asemakaavaa antamalla paikallisia ohjeita ja määräyksiä, jotka voivat koskea esimerkiksi rakennuksen sijoittumista ja kokoa, aitoja ja muita rakennelmia, istutuksia, valaistusta ja vesihuoltoa.
Uutta rakennusjärjestystä on jo kritisoitu julkisuudessa talojen julkisivujen värityksen vapauttamisesta. Esimerkiksi maisema-arkkitehti Saara Pyykkö kirjoitti aiheesta Arkkitehtiuutisten verkkosivuilla kesällä.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että uudessa rakennusjärjestyksessä luonnonarvoille on annettu aiempaa enemmän painoarvoa. Siinä määrätään muun muassa puiden säilyttämisestä, hulevesien imeyttämisestä tontilla sekä määrätään viherkertoimen laskeminen pakolliseksi kerrostalotonteilla.
Luonnonarvojen näkökulmasta rakennusjärjestys on oikean suuntainen, sanoo Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin apulaisprofessori Elisa Lähde.
Lähde kuitenkin muistuttaa, että keskeiset ratkaisut, jotka vaikuttavat esimerkiksi hulevesien hallintaan, viherrakenteen elinvoimaisuuteen ja luonnon monimuotoisuuteen, tehdään kaavaprosessin eri vaiheissa yleis- ja asemakaavoituksessa.
”Mutta siinä mielessä rakennusjärjestyksellä on vaikutusta, että se mitä yksittäisellä tontilla tapahtuu, kertaantuu koko kaupungissa, etenkin Helsingin kaltaisella tiiviisti rakennetulla alueella.”
Uuden rakennusjärjestyksen mukaan ”rakentaminen on suunniteltava ja toteutettava siten, että tontin kasvillisuus, pinnanmuodot sekä erityiset luonnon- ja kulttuuriarvot säilyvät”. Lähde pitää hyvänä sitä, että luonnonarvoihin on rakennusjärjestyksessä kiinnitetty huomiota, mutta haasteena on, ettei niiden määrittelystä ole annettu tarkempia ohjeita.
”Se miten yksittäinen talopaketin ostaja nämä luonnon- ja kulttuuriarvot tulkitsee, ei välttämättä vastaa sitä, miten alan asiantuntija ne määrittelisi. Tulee myös mieleen, miten pykälän toteutumista pystytään valvomaan.”
Lähde olisi toivonut, että viherkerroin, jonka laskemisesta on uudessa rakennusjärjestyksessä tehty pakollista vain kerrostalotonteille, olisi ulotettu koskemaan myös omakotitontteja. Silloin suunnittelussa olisi todennäköisesti jo varhaisessa vaiheessa mukana pihasuunnittelija tai muu asiantuntija, jolla on näkemystä myös luonnonarvojen määrittelystä.
Viherkerroin eli vihertehokkuusluku tarkoittaa viherpinta-alan suhdetta kokonaispinta-alaan tietyllä alueella, kuten tontilla, korttelissa tai kaupunginosassa. Siihen vaikuttaa myös muun muassa viherrakenteen laatu ja tyyppi: esimerkiksi niityllä voi olla suurempi painoarvo kuin nurmikolla, sillä se tuottaa enemmän ekosysteemipalveluja ja monimuotoisempaa ympäristöä.
”Varmasti on ajateltu resursseja, paitsi tontinomistajan ja rakentajan niin myös rakennusvalvonnan. Luonnonarvojen toteutumisen näkökulmasta tässä oltaisiin silti voitu olla kunnianhimoisempia.”
Viherkertoimen käytön suhteen Helsingin kaupunki on kuitenkin osaltaan toiminut edelläkävijänä edellyttämällä rakennuttajavetoisissa hankkeissa tonttiviherkertoimen laskemista yhtenä rakennusluvan kriteerinä, Lähde toteaa. Nykyään tonttiviherkerroin on käytössä jo monissa muissakin kaupungeissa.
Miten yksittäinen talopaketin ostaja nämä luonnon- ja kulttuuriarvot tulkitsee, ei välttämättä vastaa sitä, miten alan asiantuntija ne määrittelisi.
Helsingin Vartiokylässä sijaitseva talo aiotaan purkaa ja rakentaa tilalle viisi uutta. Kun rakennetaan tiiviisti, sillä on merkitystä, miten luonnonarvot tonteilla huomioidaan, sanoo maisema-arkkitehtuurin professori Elisa Lähde. Kuva: Silja Ylitalo
Uuden rakennusjärjestyksen mukaan hulevedet pitää ensisijaisesti imeyttää tontilla, tai jos se ei ole mahdollista, viivyttää ja vasta sen jälkeen ohjata olemassaolevaan hulevesijärjestelmään.
”Tässäkin olisi ollut mahdollista nostaa rimaa”, Lähde sanoo. Olisi voitu esimerkiksi määrätä, että imeyttämiseen suunniteltujen pintojen on oltava kasvipeitteisiä – eikä esimerkiksi sepeliä tai mursketta – ja että niissä tulisi huomioida linkittyminen tontin muuhun kasvillisuuteen.
Ilmastonmuutoksen myötä hulevesien hallinnan merkitys korostuu, Lähde muistuttaa. Etenkin kaupungeissa, joissa on tyypillisesti paljon kovia ja katettuja pintoja, tulvien riski kasvaa.
”Kun sadannat lisääntyvät ja kaupunkirakenne tiivistyy, olemassa olevan viemäristön kapasiteetti ei riitä. Sen takia on tärkeää, että lisätään hulevesien hajautettua hallintaa, eli imeytetään tai viivytetään niitä mahdollisuuksien mukaan jo tonteilla.”
Hulevesiä ei toisaalta pitäisi nähdä pelkästään ongelmana vaan myös resurssina, Lähde huomauttaa. Hulevesistä on hyötyä esimerkiksi kasvillisuudelle, ja imeytynyt hulevesi muodostaa pohjavettä.
”Tyypillisesti rakentaminen häiritsee hydrologista kiertoa, mutta luonnonmukaisilla hulevesiratkaisuilla pystytään jossain määrin imitoimaan veden kierron luonnollisia prosesseja.”
Kokonaisuudessaan Lähde olisi toivonut rakennusjärjestykseen mukaan hieman systeemiajattelua.
”Omien lukujensa ja pykäliensä alla on käsitelty niin viherkerrointa, hulevesiä, puita kuin pihamaan rakenteita – selkeästi ja ymmärrettävästi, mutta erillisinä asioina. Sen sijaan olisi voitu pyrkiä edistämään sellaisia luontopohjaisia ratkaisuja, jotka tuottavat monia eri hyötyjä yhtä aikaa ja paremmin.”
Puiden säilyttäminen tontilla olisi esimerkiksi voitu yhdistää hulevesien hallintaan, tai luonnontilaisen ja monimuotoisen lajiston vaaliminen vaikkapa lasten immuniteetin kehittymiseen. Silloin myös yksittäisen tontinomistajan olisi helpompi ymmärtää niiden merkitys.
Systeemiajatteluun kuuluu, että ihminen nähdään pyramidin huipun sijaan osana verkostomaista kokonaisuutta.
”Jos kokonaisuus ei voi hyvin, mekään emme voi. Sen sijaan että maksimoisimme omaa hyvinvointiamme, meidän pitäisi pystyä optimoimaan systeemin hyvinvointi. Se muuttaa radikaalisti sitä, miten suhtaudumme vaikkapa muunlajisiin ympäristössämme.”
Kaupungit on tähän asti rakennettu ensisijassa ihmisille, eikä ei-suojeltuja muunlajisia ole otettu suunnittelussa huomioon kuin korkeintaan haitta-ajattelun kautta: emme halua ympäristöömme rottia, city-kaneja tai punkkeja, Lähde havainnollistaa.
”Tonttimaa voisi olla alusta monien lajien hyvinvoinnille. Tähän tarvittaisiin kuitenkin uusia työkaluja, pelkkä rakennusjärjestyksen päivittäminen ei riitä”, Lähde toteaa.
”Olemme isossa yhteiskunnallisessa muutoskohdassa, keskellä kestävyysmurrosta, joka tapahtuu osin vapaaehtoisesti ja osin pakotettuna, ja se haastaa olemassa olevia toimintamalleja.”
Pitäisi käydä keskustelua siitä, mitä asukkailta voi edellyttää, mitä omaisuudellaan saa tehdä, mitä kasveja pihalleen istuttaa, miten paljon maata myllätä.
Toisaalta ajassa, jossa jokamiehen luonnonlukutaitoa tarvitaan jatkuvasti enemmän, rakennusjärjestys voisi olla yksi työkalu sen lisäämiseen, Lähde pohtii.