Korjaaminen kannattaa aina

Vanhan korjaaminen on sekä kustannustehokkaampaa että vähäpäästöisempää kuin purkaminen ja uuden rakentaminen, selviää ympäristöministeriön tuoreesta raportista. Suomessa rakennukset ovat hyvin harvoin niin huonossa kunnossa, ettei korjaaminen kannattaisi, sanoo arkkitehti ja tutkija Satu Huuhka.

Teksti: Silja Ylitalo

Meri-Rastilasta Itä-Helsingistä ollaan purkamassa 1990-luvulla rakennettuja kortteleita tiiviimmän rakentamisen tieltä. Kaupungin omistaman Meri-Rastilan tie 19 talojen julkisivut remontoitiin muutama vuosi sitten. Kuva: Silja Ylitalo

Jos halutaan vähentää hiilipäästöjä, kannattaako vanha, energiasyöppö rakennus purkaa ja rakentaa tilalle uusi, vai pitäisikö mieluummin korjata vanhaa?

Helmikuussa julkaistun ympäristöministeriön ”Purkaa vai korjata?” -tutkimusraportin mukaan vastaus on selvä: vanhan korjaaminen on vähäpäästöisempää kuin purkaminen ja uuden rakentaminen eli niin sanottu purkava uudisrakentaminen.

Lopputulos ei ollut yllätys raportin hiilijalanjälkityöryhmää johtaneelle arkkitehti Satu Huuhkalle. Huuhka on Tampereen yliopiston tutkija ja yksi raportin kirjoittajista.

Raporttiin on koottu aiheesta aiemmin tehtyjä tutkimuksia, ja mukana on myös kaksi tapaustutkimusta. Niissä verrataan 1970-luvun kerrostaloa ja 1950-luvulla rakennettua koulua vastaaviin uudisrakennuksiin korjaamisen, laajentamisen, purkamisen ja rakentamisen näkökulmasta.

”Itselleni oli aiempien tutkimusten perusteella syntynyt kuva, että korjaaminen on vähähiilisempää kuin uudisrakentaminen. Tuntui kuitenkin, ettei alalla yleisesti ajatella näin. Ajattelimme, että olisi hyödyllistä koota aihetta käsittelevä tieto yhteen”, Huuhka kertoo raportin taustoista videoyhteyden välityksellä kotoaan Hämeenlinnasta.

Puretut rakennukset nuoria

On yleisesti tiedossa, että rakentamisesta aiheutuu suuria päästöjä. Usein kuitenkin ajatellaan, että uuden, energiatehokkaan rakennuksen hiilijalanjälki jää pitkällä aikavälillä pienemmäksi kuin peruskorjatun vanhan rakennuksen. Käsitystä ovat pitäneet yllä myös monet hiilijalanjälkiselvitykset.

Huuhkan mukaan käsitys ei ole varsinaisesti väärä.

”Uuden rakentamisessa on alussa iso hiilipiikki käytettyjen materiaalien vuoksi, korjaamisessa se on huomattavasti pienempi. Mutta jos korjatun ja uuden rakennuksen energiankulutuksessa on iso ero käytön aikana, jossain vaiheessa uudisvaihtoehto muuttuu vähähiilisemmäksi.”

Ongelmana on aikaperspektiivi. Kestää nimittäin vuosikymmeniä, ennen kuin uudisrakennuksen mahdollinen suurempi energiatehokkuus kuittaa sen rakentamisesta aiheutuneen hiilipiikin. Huuhkan ja kumppanien aineistossa sitä ei tyypillisesti tapahtunut edes viidenkymmenen vuoden aikana.

Suomessa purettujen rakennusten ikä on keskimäärin viisikymmentä vuotta, toimisto- ja teollisuusrakennusten alle neljäkymmentä. Tällä hetkellä purku-uhan alla on jopa 1990-luvulla rakennettuja kerrostaloja, esimerkiksi Helsingin Meri-Rastilassa.

Ei siis ole mitenkään varmaa, että rakennus on pystyssä enää siinä vaiheessa, kun se laskelmien mukaan muuttuisi vähähiilisemmäksi kuin sen tilalta purettu vanha rakennus.

Sen sijaan, että keskitytään vain yhteen hetkeen kaukana tulevaisuudessa, jolloin uuden ja vanhan rakennuksen hiilipäästöt mahdollisesti leikkaavat, pitäisikin tarkastella, miten ja mistä päästöt syntyvät, Huuhka sanoo.

Vuonna 1967 valmistunut Puotilan ala-aste Helsingissä purettiin viime vuonna. Koulussa oli sisäilmaongelmia. Kuva: Mauri Helenius

Päästöjä vähennettävä nyt

Jos ilmastonmuutoksen eteneminen halutaan pysäyttää, päästöjä pitää vähentää nyt ja välittömässä lähitulevaisuudessa. Siksi Huuhkan mielestä on nurinkurista perustella purkavan uudisrakentamisen aiheuttamaa valtavaa päästökuormaa sillä, että se saattaa olla vähähiilisempi vaihtoehto viidenkymmenen vuoden päästä.

”Minun tiedossani ei ole sellaista mahdollisuutta, että päästöjä voitaisiin kasvattaa vielä vuosikymmeniä. Ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta nämä ovat niitä ratkaisevia vuosia.”

Pitkälle tulevaisuuteen ulottuvat mallinnukset ovat lisäksi epävarmoja. Poliittisen ohjauksen ja teknologian kehittymisen vuoksi esimerkiksi energiantuotannon odotetaan muuttuvan koko ajan vähäpäästöisemmäksi, jolloin ero enemmän energiaa kuluttavan vanhan ja tehokkaamman uuden rakennuksen välillä voi tulevaisuudessa pienentyä entisestään.

Samanlaista ohjausta tai teknisiä innovaatioita ei ole vielä rakennusmateriaalien suhteen, Huuhka toteaa. Siksi on vaikeampi ennustaa, mitä niiden päästöille tapahtuu.

Entä jos rakennus on niin huonossa kunnossa, ettei sitä kannata enää korjata? Korjaamista työkseen tutkivan Huuhkan mukaan näin on aniharvoin.

”Teknisestä näkökulmasta rakennukset eivät Suomessa useinkaan ole korjauskelvottomia, edes silloin kun niiden sanotaan olevan sellaisia. Taustalla on yleensä muita, usein taloudellisia intressejä.”

Ohjausta kaavoituksella

Purkamista ja uuden rakentamista perustellaan usein kustannuksilla. Korjaaminen ei kannata, sanotaan.

”Purkaa vai korjata” -raportissa selvitettiin myös purkamisen, uudisrakentamisen ja korjaamisen kustannuksia, ja lopputulos on siinäkin suhteessa selvä: laskelmat tehneen VTT:n mukaan korjaaminen tulee halvemmaksi sekä investointi- että käyttövaiheessa, vaikka korjaustarpeet olisivat suuriakin.

Todellisuudessa etenkin kasvukeskuksissa purkamiseen ajaa korjauskustannusten sijaan maan taloudellinen arvo, Huuhka sanoo.

”On sosiaalisesti hyväksyttävämpää puhua rakennuksen huonosta kunnosta kuin sanoa, että halutaan tehdä bisnestä maalla ja tämä rakennus tässä on sen esteenä.”

Huuhka huomauttaa, ettei vastusta uuden rakentamista sinänsä. Tarvittaisiin kuitenkin enemmän tutkimusta esimerkiksi siitä, millaisia ovat uusien alueiden perustamisen hiilijalanjälkivaikutukset verrattuna olemassa olevan kaupunkirakenteen tiivistämiseen, jos tiivistäminen tarkoittaa vanhan rakennuskannan purkamista.

Paras keino kannustaa purkamisen sijaan säilyttämään ja korjaamaan olisi Huuhkan mielestä veroremontti. Jos hiilipäästöjen aiheuttamista verotettaisiin raskaammin ja työtä kevyemmin, se ohjaisi automaattisesti työvoimavaltaisen korjaamisen suuntaan suuripäästöisen uudisrakentamisen sijaan.

Verojärjestelmän muutos on kuitenkin iso yhteiskunnallinen kysymys, eikä ratkaise ongelmaa tässä ja nyt. Nopea konkreettinen keino puuttua rakentamisen päästöihin olisi kaavoittaminen. Jos eri vaihtoehtojen hiilijalanjälkivaikutukset pitäisi ottaa huomioon kokonaisuudessaan kaavaa laadittaessa, se ohjaisi rakennusten säilyttämiseen. Rakennuksia voisi hiilijalanjäljen perusteella myös velvoittaa säilyttämään eli suojella.

Kannustimena puolestaan voisi toimia, että korjaamiselle myönnettäisiin enemmän rakennusoikeutta vanhan rakennuksen päälle kuin mitä uudelle rakennukselle saisi.

Puotilan koulun tilalle rakennettava uusi koulu on suunniteltu mahdollisimman energiatehokkaaksi. Koulun on suunnitellut Verstas Arkkitehdit. Kuva: Silja Ylitalo

Betonielementtitalojen sisäinen kauneus

Uuden suosimiseen vaikuttavat myös kulttuuriset tekijät, Huuhka arvelee. Suomessa siedetään huonosti ajan tuomaa kulumaa ja patinaa. Vanhoja rakennuksia ja korjaamiseen liittyviä riskejä pelätään, vaikka todellisuudessa uudenkaan rakentaminen ei ole riskitöntä.

”Meillä on ollut koulutuksessa ja rakennusalalla vahva painotus uuden tekemisessä. Vallitseva ajattelutapa on, että uusi on aina parempaa. Siksi ajatusta korjaamisen vähähiilisyydestä voi olla vaikea saada läpi.”

Huuhkan oma ajattelutapa muuttui, kun hän alkoi tutkia kiertotalouteen, hiilijalanjälkeen ja raaka-aineisiin liittyviä asioita.

”Olen alkanut arvostaa enemmän sisäistä kauneutta rakennuksissakin. Tuntuu aika pinnalliselta aiheuttaa valtavia hiilipäästöjä vain siksi, että on antipatioita vaikka 1970-luvun betonielementtitaloja kohtaan.”

Jos me ammattikuntana leimaudumme vain esteetikoiksi, menetämme relevanssimme tässä maailmanajassa.

”Arkkitehteja motivoivat visuaalisuus ja taiteen tekeminen. Mutta jos me ammattikuntana leimaudumme vain esteetikoiksi, menetämme relevanssimme tässä maailmanajassa”, Huuhka sanoo.

”Purkaa vai korjata? Hiilijalanjälkivaikutukset, elinkaarikustannukset ja ohjauskeinot” -raportti löytyy ympäristöministeriön verkkosivuilta. Raportin ovat laatineet Tampereen yliopisto ja VTT.

Satu Huuhka puhuu Arkkitehtipäivillä 7.5.

Ympäristön kerroksellisuus on arvokasta

Purkuinnon ja ”stailausasenteen” seurauksena menetetään ympäristön kerroksellisuus ja monipuolisuus, sanoo Olympiastadionin peruskorjauksen pääsuunnittelija Kari Raimoranta.

Olympiastadionin peruskorjaus. Kuva: Tuomas Uusheimo

NRT-arkkitehtien perustajalla ja osakkaalla, arkkitehti Kari Raimorannalla, 75, on pitkä käytännön kokemus korjaamisesta. Hän ei pidä yllättävänä ympäristöministeriön ”Purkaa vai korjata?” -raportin lopputulosta, jonka mukaan korjaaminen on yleensä sekä ympäristön että kustannusten kannalta parempi vaihtoehto kuin purkaminen.

”Onhan purkaminen epätaloudellista jo maalaisjärjellä ajateltuna. Kierrättäminen ja korjaaminen on kuulunut rakentamisen historiaan iät ajat, mutta etenkin sotien jälkeen tuhottiin paljon, aivan tarpeettomasti.”

Raimorannan mielestä sama ongelma vaivaa nykyaikaa. Etenkään 1900-luvun loppupuolen arkkitehtuuria ei arvosteta tarpeeksi.

”On erittäin kiusallista, että menetämme ympäristössä sen monipuolisuuden ja kerroksellisuuden, niin rakennusten kuin interiöörien suhteen.”

”Maaseututaajamistakin näyttävät katoavan vanhat rakenteet. Kirkonkylien ympäristö on muuttunut Suomessa hyvin tiuhaan”, Raimoranta sanoo.

Oman uran varrelta mieleen jääneitä korjausprojekteja ovat olleet muun muassa kauppa- ja teollisuusministeriön peruskorjaus presidentinlinnan korttelissa, jossa piti alkuperäisten rakennusten lisäksi punnita suhtautumista aiemmin tehtyihin korjauksiin.

NRT:n tuoreimpia korjaustöitä on viime vuonna valmistunut Yrjö Lindegrenin ja Toivo Jäntin suunnitteleman Helsingin olympiastadionin peruskorjaus, joka palkittiin muun muassa Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnolla.

Raimoranta toimi pääsuunnittelijana projektissa, joka toteutettiin yhdessä arkkitehtitoimisto K2S:n kanssa.

”Meidän toimistomme teki siinä ehkä enemmän piiloon jäävää osuutta, K2S uudisosia. Meille oli tärkeää pyrkiä pysyttelemään Lindegren–Jäntin ajattelumaailmassa. Talo oli elänyt siihen mennessä jo monta vaihetta, ja nyt se jatkaa matkaansa.”

Eurot edellä

Siihen mitä ja millä tavalla korjataan, ei arkkitehti aina pysty vaikuttamaan. Rakennuttajaorganisaation laatimat reunaehdot voivat olla sellaiset, että esimerkiksi koneelliseen ilmanvaihtoon päädytään Raimorannan mukaan ”lähes väistämättä”, vaikka arkkitehti pitäisi ratkaisua kyseenalaisena.

”Eräässä työhaastattelussa korostin, että kyseessä on maailmankuulu kohde, johon pitäisi suhtautua sen mukaan. Tilaajan edustaja totesi, että nyt mennään eurot edellä. Meitä ei valittu, vaikka olimme tehneet hanketta aiemmin ja mielestäni onnistutuneet.”

Raimoranta harmittelee vallalla olevaa ”stailausasennetta” korjaamisessa. Hänen mukaansa Suomessa ymmärretään huonosti vanhoissa ympäristöissä toimimisen arvoa, jota voisi hyödyntää vaikkapa brändisuunnittelussa.

”On oma taidonnäytteensä saada uusi toiminta sovellettua vanhaan rakennukseen ilman, että se menettää koko historiansa. On ikävä ilmiö, että korjataan sillä tavalla, ettei enää tunnista miltä ajalta talo on.”

Uudisrakentamisessa ajan hengen pitää tietysti näkyä, Raimoranta huomauttaa.

”Tuntuu tosin, ettei kukaan enää kaipaa toiminnalleen rakennusta, vaan muunneltavaa tilaa bisnesalustaksi.”

Raimoranta näkee ilmassa myös positiivisia merkkejä. Esimerkiksi vanhojen rakennusmateriaalien ottamista talteen ja käyttämistä uudelleen on alettu joissain korjauskohteissa kokeilla ja siitä on saatu hyviä tuloksia.

”Voi olla että uudisrakentamisessa aletaan pikkuhiljaa käyttää purkujätettä enemmän. Sitähän maallikot ovat tehneet jo pitkään, hakeneet materiaaleja puoli-ilmaiseksi purkutaloista.”

Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 3/2021.
Lue juttu Arkkitehtiuutisten näköislehdestä.

Hae sivustolta:

X