Kansainvälisessä arkkitehtuurikilpailussa yli 600 ehdotuksen joukosta voittajaksi valittiin ehdotus Kumma. Tekijäksi paljastui suomalaisen arkkitehtitoimisto JKMM:n työryhmä. Miten ehdotus syntyi?
Arkkitehtuurikilpailu uudesta arkkitehtuuri- ja designmuseosta Helsingin Eteläsatamaan käytiin kansainvälisenä kaksivaiheisena yleisenä kilpailuna. Voittaja selvisi 11. syyskuuta.
Palkittujen ja kunniamaininnan saaneiden joukossa oli arkkitehteja kotimaan lisäksi Sveitsistä, Portugalista, Ranskasta, Italiasta, Itävallasta ja Espanjasta, mutta voittajaehdotus Kumman tekijät löytyivät lähempää: Helsingistä käsin toimivan JKMM-toimiston Samuli Miettinen, Asmo Jaaksi, Teemu Kurkela, Juha Mäki-Jyllilä ja Samuli Summanen.
Päävastuun ehdotuksesta kantoivat Samulit, Miettinen ja Summanen.
”Teimme tähän kilpailuun toimistossa neljä ehdotusta, keskustelimme ja pohdimme niitä paljon yhdessä, ja tämä oli nyt se, joka osui häränsilmään”, Miettinen kertoo.
Miettisen ja Summasen yhteistyöllä syntyi myös voittanut ehdotus yleiseen kilpailuun Kansallismuseon laajennuksesta kuusi vuotta sitten. Laajennus on rakenteilla ja avautuu keväällä 2027.
Miettinen on opiskellut 1980- ja 90-luvulla ja on yksi JKMM-toimiston perustajaosakkaista, Summanen taas opiskeli 2010-luvun alussa ja aloitti työt toimistossa Kansallismuseon kilpailun aikaan.
”Olen aina tykännyt siitä, että aiheen äärellä ollaan tasavertaisia ja lähdetään keskustelemaan arkkitehtuurista. Se oli tässäkin kaikkein kivointa”, sanoo Miettinen.
Museorakennus sai kilpailun toisessa vaiheessa lisää kolmiomaisia avauksia, ja maantasokerrosta avattiin enemmän Kauppatorin suuntaan.
Linnoitusmainen Kumma oli yksi kilpailun finalistiviisikon matalimmista rakennuksista. Valkoiset, veistokselliset kierrätystiiliseinät kallistuvat ulospäin kahdessa kerroksessa, ”jotta vinous ei olisi niin tehotonta ja jotta mittakaava olisi kadulla kulkijalle hieman pienempi”, selittää Summanen.
Arkkitehdit olivat vakuuttuneita siitä, että korkeudella ei voinut pelata Eteläsatamassa, vaan rakennuksen luonne täytyi saada aikaan muuten. Kallistuvat seinät ratkaisivat identiteetin.
Sisällä vaikuttavin tila on kolmion muotoinen ylös asti avoin aula ja portaat, joiden ympärille muut tilat kiertyvät.
”Rakennus näyttää aluksi tosi monimutkaiselta, ja voi miettiä, miten sinne on saatu plaanit tungettua”, luonnehtii Summanen. ”Näyttelytilat ovat kuitenkin rationaalisen muotoisia.”
”Mitään ei tarvinnut pakottaa. Se yleensä kertoo, että on tulossa hyvä ehdotus, kun rakennus vähän niin kuin suunnittelee itse itsensä.”
Valkoisista kierrätystiilistä muuratut, kallistuvat julkisivut ovat museon ulkoarkkitehtuurin mieleenpainuvin piirre.
JKMM-toimisto perustettiin vuonna 1998 Turun pääkirjaston yleisen arkkitehtuurikilpailuvoiton myötä. Perustajaosakkaat olivat tehneet kilpailuja jo pitkään sitä ennen, toisesta opiskeluvuodesta lähtien.
Toimisto rakentaa yrityskulttuuria kisojen tekemisen ympärille, sillä ”se on perustajaosakkaiden intohimo”. Siihen budjetoidaan resursseja ”sen verran kuin on varaa”, kertoo Miettinen.
”Siellä syntyy arkkitehtuuri. Kilpailujen kautta toteutetuissa rakennuksissa on prosentuaalisesti parhaat mahdollisuudet arkkitehtuurin toteuttamiseen.”
”Emme ole koskaan laskeneet, mutta olemme tehneet satoja kilpailuja ja hävinneet niitä Suomessa ehkä eniten. Yli sadassa on kuitenkin myös menestytty”, kertoo Miettinen. Hänelle itselleen Arkkitehtuuri- ja designmuseo on 50. kilpailuvoitto.
Myös Summanen on tehnyt kilpailuja sekä toimistoissa työsuhteessa että vapaa-ajalla kaveriporukan kanssa:
”Harvassa osassa arkkitehdin työtä pääsee niin puhtaasti arkkitehtuurin itsensä äärelle. Toteutussuunnittelussa on niin paljon enemmän huomioitavia asioita.”
Arkkitehtuurikilpailujen etu on se, että kuka vain voi voittaa.
Museon näyttelytilat sijoittuvat kellariin ja toiseen kerrokseen.
Rakennuksen keskellä on kolmion muotoinen ylös asti avoin aula ja portaat, joiden ympärille muut tilat kiertyvät.
JKMM tunnetaan erityisesti kulttuurirakennuksistaan. Viime vuosina valmistuneita töitä ovat esimerkiksi Amos Rex- ja Chappe-taidemuseot sekä Tanssin talo.
Toimiston toteutumattomiin töihin ja kilpailuvoittoihin kuuluu myös arkkitehtuurin ja designin Armi-museo, josta järjestettiin kilpailu vuonna 2001 Eteläsataman vastarannalle. Tekijöinä olivat toimiston osakkaat.
Paikka on siis tuttu, samoin rakennustyyppi. Oliko teillä kotikenttäetu?
”Niin, käytännössähän me olemme voittaneet tämän kisan jo aiemmin”, aloittaa Miettinen.
”Kyllähän Kummassa on armimaisia piirteitä: tulet sisään, nouset portaat ylös, ja sinulle avautuu näkymä. Se on keskeinen asia myös Kummassa.”
”Onhan siinä myös tietysti paikallistuntemus. Asun parin sadan metrin päässä, ja tunnen alueen hyvin. Valehtelisin, jos sanoisin että siitä ei ole mitään etua”, pohtii taas Summanen.
”Eri kilpailuissa prioriteetit ovat kuitenkin erilaisia, ja ne on aina arvioitava uudelleen. Siksi kilpailutyö aloitetaan tavallaan aina alusta”, Miettinen sanoo. ”Arkkitehtuurikilpailujen etu on se, että kuka vain voi voittaa.”
Työtä tehtiin toimistolla ensimmäisessä vaiheessa ”noin 700 tuntia”. Toisessa vaiheessa työmäärä oli ”ehkä 1 700 tuntia”. Päälle tulevat työryhmän muiden asiantuntijoiden tunnit: esimerkiksi rakennesuunnittelua, hiilijalanjälkilaskentaa ja palvelumuotoilua.
”Toki tämä oli erityisesti toisessa vaiheessa työläämpi kuin keskivertokilpailu. Yleensä materiaalivaatimus ei ole näin laaja”, Miettinen pohtii.
”Tämä oli niin vaikea tehtävä, melkein vaikein mitä olen koskaan tehnyt. Ohjelma oli toiveiden tynnyri, ja siinä oli hirveä määrä rajoitteita. Lisäksi tontti on todella ahdas. Löysimme kuitenkin optimaalisen tetriksen, jolla kaikki saatiin toimimaan. Tarvittiin myös jonkin verran rohkeutta kyseenalaistaa ohjelman auktoriteettia.”
Aluksi Miettinen ”luki kilpailuohjelman hiirenkorville”.
”Tärkeät kohdat pitää alleviivata, ja ohjeista pitää kirjoittaa muistio: mikä on tärkeää ja mikä ei.”
”Me palasimme aina ohjelmaan: muistatko, missä kohdassa se sanottiin?”
Kellarissa sijaitseva näyttelytila saa luonnonvaloa aulan kautta.
Toisen kerroksen tapahtumatilassa järjestettävät tapahtumat voivat laajentua myös viereiselle terassille.
Kilpailu käytiin kahdessa vaiheessa. Tuomaristo antoi ensimmäisen vaiheen jälkeen finalistitöistä ehdotuskohtaiset palautteet ja kysymyksiä kehittämisen tueksi.
Kummalle esitettiin muun muassa seuraavat: Kuinka portaikko oleskelutilana voi toimia myös liikuntarajoitteisille? Miten rakennus voisi hyödyntää paremmin kaupunki- ja merinäköalat? Miten hämyiset sisätilat voisivat olla elävämpiä ja kutsuvampia?
Lisäksi arkkitehtuurikilpailulle poikkeuksellisesti töitä kommentoi käyttäjien ryhmä, joka oli allekirjoittanut vaitiolosopimukset.
”Se oli oikein hyvin vedetty, erittäin antoisa ja meille tärkeä vuoropuhelu, joka vahvisti intuitiota”, kehuu Miettinen.
”Mutta on vaaransa, että se yleistyisi. Anonymiteetin rikkuminen on todellinen vaara. Silloin muut intressit kuin suunnitelman sisältö rupeavat helposti jylläämään.”
Kun ohjelma on täynnä toiveita ja kommentoijia on monia, miten suunnitelman ydin pidetään kirkkaana? Miten päättää, mitä kommentteja kuunnellaan?
”Sen pitää olla niin päin, että et itse päätä, miltä arkkitehtuuri haluaa näyttää, vaan kysyt, miksi se haluaa tulla. Arkkitehtuuri lähtee ohjaamaan itse itseään”, Miettinen muotoilee.
”Ensimmäisessä vaiheessa viittasimme paljon arkkitehtuurin ja ihmisen rakentamisen historiaan ja tulevaisuuteen; siihen maisemaan, mihin liitytään. Siinä olivat läsnä niin Tähtitorninmäen observatorio kuin Suomenlinna.”
Arkkitehdit halusivat museorakennuksesta matalan, jotta Tähtitorninvuoren puistosta katsottuna se muodostaisi ikään kuin jalustan Kauppatorille ja torilta näkisi puistoon.
Aulasta kellariin johtavat leveät portaat toimivat myös oleskelutilana, johon voi jäädä lukemaan kirjaston kokoelmaa.
Kilpailun toisessa vaiheessa ylemmän kerrokseen muoto tarkentui, ja yhden sijasta terassisyvennyksiä saatiinkin kolme. Sen myötä tuntui luontevalta lisätä suunnitelmaan myös koko rakennuksen ympäri kiertävä, kävijöille avoin terassi.
”Kierto on mielenkiintoinen: ensin aulan ympäri, näyttelytilojen ympäri, ulkona terassin ympäri, ja sitten vielä koko rakennuksen ympäri. Kummassa on sipulimainen rakenne.”
”Meille opetettiin arkkitehtikoulussa, että on aina hyvä, jos huoneistossa pääsee ympäri, niin ei tule hulluksi. Se tuo tässäkin laatua tilallisuuteen”, sanoo Miettinen.
Toisessa vaiheessa muureihin myös puhkottiin lisää kolmiomaisia avauksia. Aulaa ja työntekijöiden toimistotiloja avaamaan taas lisättiin pitkät nauhaikkunat.
Arkkitehdit empivät kolmioikkunoiden kanssa ”koska se on teema, jota viljellään tänä päivänä paljon”.
”Keskustelimme paljon siitä, missä pitää enemmän miellyttää ja missä viilataan oikein teräväksi. Minulla on enemmän kokemusta siitä, että ei saa ärsyttää tietyillä eleillä tuomaristoa”, pohtii Miettinen.
”Minun sukupolvellani ihanteet ovat Eero Saarista, Louis Kahnia, vanhoja mestareita, ja tämän hetken portugalilaisia, kuten Eduardo Souto de Moura. Toisaalta pehmeitä mutta ehdottomia. Samuli taas on paremmin perillä siitä, mikä on in.”
”Nuoremman polven arkkitehtien parissa muodikkaita ovat olgiatit, chipperfieldit ja Barozzi Veiga”, Summanen listaa. ”Sveitsiläinen, tiukka arkkitehtuuri tuntuu olevan aika pop. Itse ehkä tipahdan johonkin välimaastoon tässä.”
”Eräs kollega sanoi, että toimiston yläkerrassa oli käynnissä Samulit-radio. Kaikki ottivat kuulokkeet pois, kun keskustelimme ehdotuksen ratkaisuista. Muutkin kyllä keskustelivat, mutta ehkä hiljempaa”, Miettinen nauraa.
Erilaisten kokeilujen jälkeen arkkitehdit päätyivät siihen, että kolmio ei ole Kummassa irrallinen aihe vaan ainoa luonteva ikkunamuoto kalteviin seiniin. Seinän ja ikkunoiden kulma on sama.
”Tuntui pinnalliselta yrittää välttää kolmioita vain siksi, että joku muu on joskus käyttänyt kolmiota”, Summanen summaa.
Kilpailun toisessa vaiheessa maantasokerroksen yleisötiloja avattiin Kauppaorin suuntaan nauhaikkunalla, joka saa tiilimuurin ikään kuin levitoimaan.
Maantasokerroksessa on yleisöaula, museokauppa ja kirjasto sekä huoltotiloja.
Voiko menestystä lopulta selittää? Millä reseptillä arkkitehtuurikilpailu voitetaan – kerran, kahdesti tai viisikymmentä kertaa?
Samulit-radio on hetken hiljaa.
”Miten se keihäsanekdootti meni…”, Summanen aloittaa.
Miettinen muistaa: ”Markku Komonen on sanonut, että kyllä sen tietää, kun keihäs lähtee kädestä oikeaan asentoon. Jyrki Tasa taas on sanonut, että arkkitehtuurikilpailu ei ole keihäänheittoa vaan tikanheittoa. Kaikki voimat pitää ottaa huomioon ja osua keskelle.”
”Se vaatii paneutumista, ja vastapainoksi rohkeutta ja leikkimieltä. Se nousee arkkitehdin sisäisestä maailmasta. Täytyy siis olla myös sisäinen maailma. Se ei ole yhden heeroksen homma, vaan meille tärkeää on ollut keskustelu, yhteistyö, säikeiden limittäminen ja maton kutominen eri kulmista, kuvion hahmottaminen yhdessä”, Miettinen kuvailee.
Summanen komppaa oman maailman luomista.
”Itse uskon, että ei voi jossain määrin olla yrittämättä miellyttää tuomaristoa. Mutta kyllä lopulta pitää tehdä omaa juttua. On hankala nyhrätä jotain sellaista, mistä ei itse pidä.”
Tutustu kaikkien palkittujen ehdotusten tekijätietoihin ja arvostelupöytäkirjaan Safan kilpailukalenterissa.