Vapaus ja vastuu

Kuva: Irmeli Jung

Miksi ei ole hyvä, että asuntoon astuessa käymälän ovi on suoraan edessä? Miksi makuuhuoneen tulisi olla suurempi kuin lain vaatima minimikoko? Miksi porrashuoneen tulee olla esteettinen?

Markkinataloudessa kysyntä määrittää hinnan. Mikäli laadulliset vaatimukset poistetaan, voiko asuntojen hinta kääntyä laskuun? Kuka määrittelee tarpeellisen laadun, kun kasvukeskuksessa kaupaksi lähes mikä vain?

Rakentamisessa valtaa käyttävät ne, joilla on siihen varaa. Vastuun sen sijaan kantavat myöhemmin ne, joilla varaa ei ole. Vallan väärinkäyttö on aina paitsi sosiaalisesti myös kansantaloudellisesti kestämätöntä. Huonoja rakennuspaikkoja ei lähtökohtaisesti edes kaavoiteta – ei ainakaan pitäisi.

Me ihmiset pystymme älykkäinä olentoina löytämään matemaattisen kaavan, jolla maksimoimme taloudellisen hyödyn laillisesti. Se ei edes ole kovin vaikeaa, ja myös suomalaiset arkkitehdit voivat – osa jopa haluaa – tarjota sellaista suunnittelua. Meidän ei edes tarvitse palkata ulkomailta kokenutta työvoimaa tai siirtää esimerkiksi itärajan takana karttunutta osaamista kasvukeskusten periferiaan. Nopean syklin epävarmat taloudet, jossa mahdollinen käsiin tullut raha täytyy mahdollisimman nopeasti sitoa johonkin edes jossain määrin tuottavaan, ovat tuottaneet paljon tutkimisen arvoista rakennettua ympäristöä, josta kaavoittajat, rakennusliikkeen johto sekä arkkitehtuurin morfologian väitöskirjaa valmistelevat saavat hyvää aineistoa. Pienillä rakennusmääräyksiin pohjautuvilla hienosäädöillä saamme tästä sovitukset suomalaiseen todellisuuteen. Mutta se asemakaava…

Jokainen laki ja asetus lisää tarkoittaa lisää valvontaa ja lisää kuluja, myös rakentamisessa, ja asuinrakentamisen kulurakenne ei meillä kestä enää hinnan nousemista. Kaavallisen sääntelyn vähentäminen lisää rakennusvalvonnan vastuuta ja keskittää sen yksittäiselle käsittelijälle. Onko rajallisten resurssien vallitessa parempi laatia päteviä kaavoja kuin työllistää lisää monipuolisesti päteviä lupakäsittelijöitä ja pidentää neuvottelu- ja käsittelyaikoja? Mitä luultavimmin Suomalainen yhteiskunta ei tule tuottamaan maailman laadukkainta elinympäristöä, jos rakennusala vapautetaan säännöksistä ja ohjeistuksista.

Rankaiseeko kaavoittaja rakennuttajaa viemällä tältä mahdollisuuden kohtuulliseen ansioon? Mihin ihmeeseen tarvitsemme kahteen ilmansuuntaan aukeavia asuntoja? Miksi asunnon pitäisi olla leveämpi kuin sängyn vähimmäispituus? Vaikka istumme koronan vuoksi muutaman viikon etätöissä tai ulkoilukiellossa, tarvitseeko meidän rakentaa vuosikymmeniksi ”liian suuria” asuntoja? Onko merkitystä, jos rakennuksessa on ainoastaan yksiöitä, jos niitä kerran markkina tänään pyytää? Miksi ei ole hyvä, että asuntoon astuessa käymälän ovi on suoraan edessä? Miksi makuuhuoneen tulisi olla suurempi kuin lain vaatima minimikoko? Miksi porrashuoneen tulee olla esteettinen? Miksi käymälän ovi ei saisi avautua suoraan ruokapöytään? Eikö laki velvoitakaan sijoittamaan makuuhuoneeseen ulos avautuvaa ikkunaa -tarvitaanko makuuhuoneessa edes luonnonvaloa? Miksi mahdollisuuden, jonka täytyy olla suurimmalle osalle saatavissa, täytyy olla lain asettama pakko? Miksi näitä kysymyksiä pitää edes kysyä?

Jokainen vastaus, joka sisältää muuta kuin sen, mitä toivoisi itselleen toteutettavan, on osoitus kaksinaismoralismista. Mitä enemmän ja nopeammin suuntaamme teoillamme kohti omanarvontunnon ja ylipäänsä ihmisarvon unohtamista, sitä enemmän ja tarkempia lakeja tarvitaan suojelemaan ihmistä ihmiseltä itseltään. Tässäkin siis vapaaehtoisesti kannettu vastuu lisää vapautta.

 

Elizaveta Parkkonen

Kirjoittaja työskentelee Helin & Co Arkkitehdeilla ja on Hesa-SAFAn puheenjohtaja.

Hae sivustolta:

X