Korjausliike kohti hyvinvointia

Kuva: Asko Takala

Ymmärrän, että kun vaihtoehtoina tarjotaan 1970-luvun betonielementtitalo ja nopealla katsomisella vanhan mallinen talo, joka reunustaa kauniisti katua, monet valitsevat uusvanhan. Meillä pitää olla muitakin vaihtoehtoja. Hyviä, uusia vaihtoehtoja.

Viime päivinä on keskusteluttanut suunnitelma, jossa Tampereen keskustassa oleva 1970-luvun elementtikerrostalo purettaisiin ja korvattaisiin kolmella vanhantyylisellä kerrostalolla.

Olen todella iloinen, että valtakunnan mediassa puhutaan arkkitehtuurista ja elinympäristömme laadusta. Tämä on poikkeuksellista. Viimeiset vuodet asumisesta on puhuttu lähinnä tehokkuuden ja talouden näkökulmista. Asuntojen ainoa määre on ollut niiden lukumäärä. Laadullisia puolia on korkeintaan sivuttu ajatuksella, että vieläkö on jotain normeja purettavaksi.

Ympäristöpsykologi ja Aalto-yliopiston maankäytön professori Marketta Kytän tutkimukset ovat osoittaneet ihmisten arvostavan asuinympäristössään kauneutta. Myös vuokra-asuntojen valintakriteerit yllättivät tilaajansa Realia managementin tämän vuoden alussa. Enää ei voida hokea sijainti, sijainti, sijainti –mantraa, sillä asunnon ja asuinalueen viihtyisyys (molemmat noin 70%) nousivat sijaintia tärkeämmiksi kriteereiksi hinnan oheen asuntoa valitessa. Samansuuntaisia vastauksia on saatu myös esimerkiksi Jenni Kuopan, Ninni Niemisen, Sampo Ruoppilan ja Markus Laineen juuri julkaistussa tutkimuksessa ’Elements of desirability : exploring meaningful dwelling features from resident’s perspective’.

Tampereen tapauksessa lähtökohtana on 1970-luvun betonikerrostalo, joka sijaitsee tontillaan ’lähiömäisesti’, ympärillään asfalttipysäköintikentät. Rakennus ei ole kadun varrella muodostamassa katutilaa, eikä sen alimmassa kerroksessa ole eloisuutta luovia kadunvarsiliiketiloja ja julkisivut edullisia, harmaita betonielementtejä. 1970-luvulla asuntoja ei myytykään viihtyisällä asuinympäristöllä, vaan avarilla, valoisilla ja hyvin kalustettavilla asunnoilla, joissa oli nykyaikaiset kylpyhuoneet. Ihmiset muuttivat näihin rakennuksiin alkeellisista puutaloista ja elämän laatu koheni.

1970-luvulla arkkitehdit saivat suunnitella asuinkerrostaloja tiukassa tehokkuusohjauksessa. Julkisivuissa oli valittavana pahimmillaan kaksi elementtiä, ikkunallinen reikäelementti ja umpielementti. Kaksikin ikkunatyyppiä oli toisinaan kustannusmielessä liikaa. Toisaalta kerrostaloja suunnittelivat monet muutkin kuin arkkitehdit. Vielä 1990-luvun alussa, kun itse aloitin opiskeluni, eivät arkkitehdit suunnitelleet puoliakaan kerrostaloista, tuskin tilanne on merkittävästi muuttunut paitsi Helsingin seudulla.

Arkkitehdit kohtaavat samaista ’talousohjattua rakentamista’ myös tämän päivän asuinrakentamisessa. Vaaditaan suunnittelemaan yhä syvempirunkoisia taloja – mikä johtaa yhä pimeämpiin, putkilomaisiin asuntoihin – sekä yksinkertaisempia julkisivuja mahdollisimman tuotantotehokkaista materiaaleista, välistä jopa ilman yksityiskohtaista suunnittelua, tehokkuuden ja taloudellisuuden nimissä.

Sinänsä tehokkuus on tärkeää. Meidän täytyy saada Suomeen kohtuuhintaisia asuntoja kaikille ihmisille. Silti täytyy myöntää, että kipuraja on joissain paikoin ylitetty. Ilmiö alkaa muistuttaa 1970-luvun asuntotuotantoa, jossa ihmisen viihtyisyys, paikka ja rakennuksen pitkäikäisyys eivät olleet arvoja, joihin oltaisiin haluttu panostaa. Tarvitsemme korjausliikkeen ihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi. Valoisat ja riittävän kokoiset tilat ovat Suomen oloissa tarpeen, vanhustenkin on hyvä kyetä kävelemään omassa kodissaan ja lasten juosta asuntoa ympäri, jo tutkimustenkin mukaan.

Hyvä ympäristö ei ole rahakysymys. Kaikki rakentaminen maksaa, teemme sen hyvin tai huonosti. 1950-luvulla Suomessa tehtiin kauniita ja viihtyisiä asuinrakennuksia, hyvistä materiaaleista, vaikka elimme köyhintä, sodanjälkeistä aikaa. Jos tahtoa on, voimme edelleen tehdä hyvää ja kaunista asuntoarkkitehtuuria, ihan kaikille. Hyvä arkkitehtuuri ei saa olla harvojen etuoikeus. Ehkä myös uudenlainen kerrostalopuurakentaminen voisi mahdollistaa uudenlaisen viihtyisyydestä ja ekologisuudesta lähtevän asuntoarkkitehtuurin?

SAFA on nimennyt tämän vuoden Asumisen vuodeksi. Tarvitsemme kaunista, viihtyisää, toimivaa ja vuosisatoja kestävää ympäristöä. On tärkeää miettiä, miksi ihmiset pitävät vanhoista taloista ja vanhoista ympäristöistä, ja miten voisimme saada aikaiseksi hyvää ympäristöä nykypäivänä, kaikille.

Tampereen tapaus osoittaa, että meidän ajallemme on tyypillistä myydä mielikuvia alueesta, asunnot ovat toissijaisia, päinvastoin kuin 1970-luvulla. Olisi kiinnostavaa nähdä, millaisen vastaanoton saisi korkealaatuinen, nykypäivän asuntoarkkitehtuuri, jossa oltaisiin huomioitu katutila, ensimmäinen kerros, hyvät materiaalit ja kaunissuhteiset ikkuna-aukotukset. Mistä asioista todellisuudessa suunnitelmassa viehätymme?

Entä mikä on suhteemme historiaan? Rakennettu ympäristömme on myös osa yhteistä muistiamme. Suomi on kaupungistunut myöhään, ja meillä on vähän vanhoja rakennuksia, olemme nuori maa. Vain noin 4% rakennuksistamme on rakennettu ennen itsenäistymistä. Kaupunkikeskustojen vanhat asuinrakennukset ovat pääosin käsityönä, kauppiaille ja muille hyvin varakkaille ihmisille, tehtyjä rakennuksia.

Itse lähiöissä lapsuuteni viettäneenä vierastan ajatusta, että tulevat kaupunkimme olisi rakennettu menneiden aikojen tyylejä kopioimalla, myös siksi koska Suomen rakennusperintö on pääosin modernia. Ja myös koska jokainen rakennus on oman aikansa rakennus tuotantotekniikaltaan ja toiminnallisilta osiltaan. Vanhoissa rakennuksissa meitä viehättää usein käsintehdyt, kauniit yksityiskohdat, mutta millainen on teollinen jugendtalo? Jossain erittäin harkitussa kohdassa voi toki olla perusteltua rakentaa kopio, kuten esimerkiksi Vallilan puutaloalueen palaneen nurkkatalon korvannut uudisrakennus ja Kämpin hotellin uudelleen rakentaminen Pohjois-Esplanadille.

On surullista, että 1960- ja 1970-luvuilla purettiin niin monia vanhoja hienoja rakennuksia. Yhä edelleen puramme käyttökelpoisia rakennuksia. Nyt meidän pitää myös ajatella ilmastonmuutosta, jolloin purkaminen on entistä kyseenalaisempaa. Koska meidän tulee tehdä satoja vuosia kestävää kaupunkia, ei 50 vuoden välein purettavia kohteita, tulee asuntoarkkitehtuurissa olla kunnossa sekä ulkokuori että sisäpuoli. Meillä ei ole varaa keskittyä vain toiseen.

Millainen on Tampereen suunnitelma asuntomielessä? Runkosyvyys on suuri ja esitetty porrashuoneiden sijoitus viittaavat erittäin suurikokoisiin asuntoihin, ehkä halliratkaisuihin. Tämä on sinänsä poikkeava ja kiinnostava lähtökohta.

Ymmärrän, että kun vaihtoehtoina tarjotaan 1970-luvun betonielementtitalo ja nopealla katsomisella vanhan mallinen talo, joka reunustaa kauniisti katua, monet valitsevat uusvanhan. Meillä pitää olla muitakin vaihtoehtoja. Hyviä, uusia vaihtoehtoja. Monipuolisia vaihtoehtoja. Yhtä kauniita tämän päivän uudisrakennuksia kuin sisustusblogien sisäratkaisutkin. Näiden vaihtoehtojen puute on mielestäni se meidän suurin ongelmamme. Tämä kiinnostus rakennusten arkkitehtuuria kohtaan antaa kuitenkin toivoa, että kohta meillä on vaihtoehtoja.

Meillä on jo olemassa kauniita, hienoja ja kohtuuhintaisia tämän päivän rakennuksia – niitä täytyy vain saada lisää. Myös niiden julkisivuja voidaan suunnitella historiallisiin ympäristöihin sopivaksi. Hyvänä esimerkkinä toimii Kirsti Sivénin suunnittelema Pohjoisranta 2 Helsingissä.

Meidän kaikkien rakentamisen parissa olevien pitää miettiä ihmisen tarpeita, myös henkisiä ja aistillisia tarpeita. Me arkkitehdit olemme mielellämme mukana keskustelemassa.

Näen tämän keskustelunavauksena viihtyisämmän asuntoarkkitehtuurin puolesta.

 

Henna Helander, puheenjohtaja, SAFA

Hae sivustolta:

X