Aluepolitiikka on tuttua, mutta miksi nyt halutaan kaupunkipolitiikkaa? Onko se kaupunkisuunnittelua, maaseutuvihaa vai luovan luokan mielistelyä?
Maailmassa yli puolet ja teollisuusmaissa noin 80% ihmisistä asuu kaupungeissa. Kasvava osa kansantuotteesta tehdään kaupunkiseuduilla. Tulevaisuuden työ on yhä enemmän kaupungeissa, joissa jo nyt on useampia työmahdollisuuksia kuin muualla. Ihmiset muuttavat kaupunkeihin paremman elämän toivossa. Siksi isoissa kaupungeissa on myös muita enemmän sosiaalisia ongelmia.
Kaupunkipolitiikan tekijöitä ovat kaupungit itse voimavaroja ohjatessaan. Ovat ne siitä tietoisia tai ei, kaupunkipolitiikkaa tekevät myös ministeriöt, eduskunta, EU, YK, kansainväliset rahoituslaitokset ja ylikansalliset yritykset. Yhä useampi taho ymmärtää kaupunkien roolin itsenäisinä toimijoina ja toimintaedellytysten luojina.
Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa paikallishallinnolla on lähes samat vastuualueet kuin kansallisvaltiolla. Ulkopolitiikka nähtiin aiemmin diplomaattien yksinoikeutena, mutta kaupunkien globaaliverkostoista on tullut aktiivisen vuoropuhelun foorumeita ja kaupunkeja vertaillaan kansainvälisesti.
Maanosasta riippumatta paikalliset kysymykset ovat samoja: Miten järjestetään vettä, energiaa, asuntoja, liikennettä, työpaikkoja, koulutusta ja terveydenhoitoa kaikille? Ne toteuttavat myös globaaleja tavoitteita. Valtionpäämiehet allekirjoittavat kyllä ilmastosopimuksia, mutta käytännön toteutuksessa kaupungeilla on suuri rooli. Kiirehtiikö valtio apuun?
Joihinkin yhdyskuntarakennetta tukeviin raideinvestointeihin valtio on osallistunut, mutta ruuhkamaksuja raamittavaa lainsäädäntöä ei näy syntyvän. Tiehallinnon tiukka ote syvälle kaupunkeihin leikkaavista moottoriteistä on surkuhupaisa. Nykyhallituksen lepsu hyväksyntä hajarakentamiselle lyö korville kaikkia hyviä tavoitteita.
Hankintapolitiikan periaatteista päätetään EU:ssa. Kaupungit ovat yksityisen sektorin iso asiakas ja voivat halutessaan tukea ostoillaan innovatiivisten tuotteiden ja palveluiden pääsyä markkinoille. Onko kaupungeilla porkkanoita yrityksille, jotka sitoutuvat paitsi julkisen liikenteen asiakkaiksi ja uusiutuvan energian käyttäjiksi, myös veroparatiisien välttäjiksi ja vajaatyökykyisten henkilöiden työnantajiksi?
Kaupunkipolitiikassakin on muotivirtauksensa. Monen kaupungin ykköstavoite on kansainvälinen kilpailukyky. Sillä tavoitellaan lisää ulkomaisia investointeja, lisää turisteja ja lisää ”luovaa luokkaa”, jota houkutellaan vapaamielisellä kaupunkikulttuurilla ja lattekahviloilla.
Elinkeinoelämä ei kuitenkaan tarvitse vain intialaisia huippujohtajia vaan myös ruohonjuuritason tekijöitä. Heille on järjestettävä peruspalveluita ja katto pään päälle, yksille luksuskämppä ja sitä useammille kohtuuhintainen vuokra-asunto. Asuntopolitiikka on kaupunkipolitiikan ydintä, mutta hallituksen vaatima lisäbyrokratia ara-asuntojen asukasvalintaan on elämälle vierasta.
Jos kaupunki on hyvä asukkailleen, se selviää kansainvälisessä kilpailussakin.