Isoisälle ihmisen mittakaava ja paikan henki olivat tärkeitä. Hän ei tehnyt Würzburgista autoystävällistä kaupunkia. 1970-luvulla ihmeteltiin, miten sellainen mahdollisuus, suunnitella kaupunki liikenteen ehdoilla, saatettiin kokonaan sivuuttaa.
Isoisäni pyöräili 1920-luvulla Alppien yli Etelä-Eurooppaan. Isoisäni oli arkkitehti. Hän opiskeli Stuttgartin teknillisessä korkeakoulussa aikakautena, jolloin Bauhaus-tyyli ja sen tunnetuimmat arkkitehdit vaikuttivat voimakkaasti Die Wohnung -näyttelyssä Weißenhofsiedlungissa. Oman diplomityönsä isoisä toteutti puhtaan funktionalismin hengessä. Työ herätti kritiikkiä, sillä enemmistö professoreista edusti tuolloin vielä konservatiivista arkkitehtuuria, eikä heillä ollut ymmärrystä tätä uutta tyylisuuntaa kohtaan. Nykyään Le Corbusieren Weißenhofsiedlung-rakennukset kuuluvat UNESCOn maailmanperintökohteisiin.
Isoisäni koki ensimmäisen ja toisen maailmansodan. Isoisästä tuli 1930-luvulla Saksan valtakunnan ilmavoimien arkkitehti. Hän suunnitteli lentokenttiä ja asuinalueita. Isoisän arkkitehtuuri muuttui. Hänen arkkitehtuurissaan korostui nyt saksalaisen kansanperinteen muotokieli. Mansardikattoisia rakennuksia kutsuttiin toisen maailmansodan jälkeen myös Blut und Boden -arkkitehtuuriksi. Nykyisin samat rakennukset ovat arvostettuja ja osa suojeltuja.
Sotien jälkeen isoisäni asettui Würzburgiin ja toimi siellä kaupungin jälleenrakennusprojekteissa. Isoisälle ihmisen mittakaava ja paikan henki olivat tärkeitä. Hän ei tehnyt Würzburgista autoystävällistä kaupunkia. 1970-luvulla ihmeteltiin, miten sellainen mahdollisuus, suunnitella kaupunki liikenteen ehdoilla, saatettiin kokonaan sivuuttaa. Nykyisin vanha keskiaikainen kaupunkirakenne on juuri se tunnusomainen piirre, joka leimaa kaupunkia ja tekee siitä erityisen.
Isoisäni oli visionääri. Hän suunnitteli tähden muotoisia asuinkerrostaloja ja oopperan, jonka päälle oli tarkoitus sijoittaa helikopterin laskeutumiskenttä, koska osa vieraista saapui tulevaisuudessa mahdollisesti helikopterilla oopperaan. Isoisä pyöritti omaa toimistoaan elämänsä loppuun asti. Usein sunnuntaisinkin hän kävi toimistossa.
Isoisäni oli ylpeä, että hänen poikansa lähti opiskelemaan arkkitehtuuria Darmstadtiin. Valmistuttuaan poika etsi itselleen oman paikkansa arkkitehtuurissa. Hän lähti äitini kanssa seitsemäksi vuodeksi Algeriaan. Nuorina arkkitehteina, saman ikäisinä kuin minä nyt, he olivat suunnitelleet jo kouluja, toimistorakennuksia, asuintaloja ja tehdasrakennuksia – vieraassa maassa ja vieraalla kielellä. Lähtökohtana arkkitehtuurille oli paikallinen kulttuuri, rakennusmateriaalit ja -tekniikka. Nyt kevättalvella, 35-vuotta myöhemmin, vanhempani kävivät pitkästä aikaa taas Algeriassa. Heidän suunnittelemansa rakennukset olivat edelleen olemassa, vaikka kaupunki ympärillä oli kovasti muuttunut. Käyttäjät kunnioittivat rakennuksia ja pitivät niistä huolta.
Isoisäni ei koskaan saanut tietää, että hänen lapsenlapsistaan tuli myös arkkitehteja. Välillä pohdin, että millaista arkkitehtuuria isoisä olisi tehnyt 2000-luvulla? Ja millaisia näkemyksiä hänellä olisi ollut kesämökki-projektiimme? Pari vuotta kesti, kunnes arkkitehtiperheessä saatiin oman mökin piirustukset valmiiksi.
Mitä tarinasta voi oppia? Isoisä sopeutui muuttuvaan maailmaan, ja hänen arkkitehtuurinsa muuttui sitä myöten myös. Arkkitehtuuri on sidoksissa aikaan ja paikkaan. Ehkä vasta riittävä ajallinen etäisyys mahdollistaa meitä ymmärtämään kunkin aikakauden arkkitehtoniset arvot. Ihmiset tarvitsevat rakennuksia, jotka viestittävät paikan historiasta ja tekevät ympäristöstämme merkityksellisen.
Jonna Taegen
Kirjoittaja on SAFAn varapuheenjohtaja. Hän on erikoistunut sairaalasuunnitteluun ja ollut lisäksi mukana Aalto-yliopiston Sotera-instituutin ikääntyvän väestön asumis- ja palveluratkaisuja koskevissa tutkimushankkeissa.