Videotaiteilijapariskunta Ila Bêka ja Louise Lemoine kuvaavat arkkitehtuurielokuvissaan aiheita, jotka normaalisti jäävät näkymättömiin

Bêka & Lemoine luennoivat Architecture Speaks! -sarjassa kokeellisista arkkitehtuurielokuvistaan. Kuvaajakaksikko laajentaa arkkitehtuurin estetiikkaa aiheisiin, joita arkkitehtuurikuvastossa yleensä kartetaan – kuten ihmiseen.

Teksti: Iris Andersson
Videotaiteilijat Ila Bêka & Louise Lemoine. Kuva: Héloîse Lalanne

Aalto-yliopiston ja Arkkitehtuurimuseon järjestämän Architecture Speaks! -luentosarjan teemana loppuvuoden ja alkukevään aikana on tilojen ja käyttäjien vuoropuhelu. Käyttäjän jälki pyyhitään usein pois arkkitehtuurijulkaisuista, vaikka rakennukset ja ympäristö heräävät henkiin juuri ihmisten läsnäolosta.

Luentosarjan avasivat ranskalais-italialainen videotaiteilija­pariskunta Ila Bêka ja Louise Lemoine. Heitä on vaikea asettaa yhteen kategoriaan. He ovat dokumentoijia, elokuvantekijöitä, tuottajia ja kustantajia. Viimeiset 15 vuotta Bêka ja Lemoine ovat työskennelleet yhdessä etsien ja kokeillen uusia kerronnan muotoja arkkitehtuuriin. He käyttävät elokuvan keinoja ympäristön tarkkailuun ja havainnointiin.

”Kuinka paljon tietomme ja ajatuksemme arkkitehtuurista pohjautuu siihen, miten se on esitetty?” kysyy Lemoine. Aina ei ole mahdollisuutta matkustaa paikan päälle. Kuvat puolestaan tarjoavat hyvin rajatun tai karsitun maailman. Perinteinen arkkitehtuurikuvaus lähestyy tilaa abstraktista, teknisestä tai esteettisestä kulmasta. Bêka ja Lemoine laajentavat katsontaa ihmiseen.

Perinteinen arkkitehtuurikuvaus lähestyy tilaa abstraktista, teknisestä tai esteettisestä kulmasta.

Kuvaajakaksikko on tehnyt yhteensä yli 40 arkkitehtuurielokuvaa ja dokumenttia, mutta ennen ensimmäistäkään teosta he listasivat ylös teemoja ja aiheita, joita valtavirran kuvastossa kartetaan, ja joiden parissa he haluavat työskennellä.

Listalta löytyy muun muassa: Ihminen. Ihminen. Ihminen! Keho ja liike. Tavallinen elämä. Epäjärjestys. Lika. Siivous ja huolto. Spontaanius. Huumori ja ironia. Odottamattomat tapahtumat. Huono sää. Kuvan vallan purkaminen. Musiikki ei ole vain tausta. Tunteet. Tilallinen muisti.


Homo Urbanus -elokuvasarjassa tutkitaan ihmisen ja kaupungin vuorovaikutusta. Miten koemme kaupunkitilan fyysisinä olentoina?

Elokuvan keinoin

Elokuvan keinot tarjoavat mahdollisuuksia laajempaan havainnointiin, kuten aistikkuuteen, fyysiseen kokemukseen ja tilan muunteluun, ajattelee Lemoine. Kaksikkoa kiinnostaa, miten rakennettu ympäristö vaikuttaa päivittäiseen elämäämme.

Videotaiteensa he ovat aloittaneet yksittäisten talojen dokumentoinnista ja laajentaneet kuvauskohteita urbaaniin kaupunkitilaan. Elokuvassa Koolhaas Houselife vuodelta 2008 Rem Koolhaasin suunnitteleman palkitun yksityistalon Maison à Bordeauxin tyhjät tilat täyttyvät musiikilla ja ihmisillä. Maison à Bordeauxin erikoisuus on pienen huoneen kokoinen hissitaso, jolla talon pyörätuolilla kulkeva omistaja pystyi liikkumaan kolmen kerroksen välillä.

Ensin kuvaruudulla näkyy permanentin kiehkurat, sitten pää ja silmälasit, pilkullinen mekko ja esiliina, lopulta koko vartalo, punainen sanko, harja ja violetti imuri. Hissimäinen taso jatkaa nousuaan ja siivoja katoaa yläkertaan.

Elokuvillaan Bêka ja Lemoine nostavat esiin näkymättömät ihmiset, tässä tapauksessa henkilöt, jotka huolehtivat talojen kunnosta.

Elokuva Barbicania (2014) askeltaa isompaan mittakaavaan ja tunkeutuu utopian kuplaan. Barbican rakennettiin asuinalueeksi Lontooseen maailmansodan pommitusten tuhoamalle alueelle 1960–70-lukujen aikana. Henkilökohtaiseksi päiväkirjaksi rakennettu elokuva kertoo, mitä ohjaajakaksikko on kohdannut Barbicanin maanalaisten kerrosten ja torninhuippujen välillä kuukauden aikana.

Asukkaiden muotokuvagallerian kautta elokuva piirtää paikasta ihmiskartan, joka kuvastaa alueen sosiaalista kehitystä. Elokuva kyseenalaistaa utopian kestävyyden. Erään asukkaan mukaan ovet eivät ole auki Barbicanissa, vaan yksityisyys on turvaa, jonka tarkoituksena on pitää muut ihmiset ulkopuolella.

Kuvaajakaksikkoa kiehtoo, kuinka elinympäristömme vaikuttaa meihin. Winston Churchill on lausunut: ”Me muotoilemme rakennuksemme ja jälkeenpäin rakennukset muotoilevat meidät.” Bêka ja Lemoine jatkavat ajatuskulkua sanoen: ”Tapa, jolla esitämme rakennuksemme, muokkaa tapaa, jolla rakennamme.”

Vuorovaikutus elollisen ja elottoman välillä on kaksi­suuntaista.


Teoksissa nousevat esiin näkymättömät ihmiset, jotka huolehtivat talojen kunnosta, kuten Koolhaas Houselife -elokuvassa.

Fyysinen maailma

Kadut ovat näyttämöitä hiljaisille ja kätketyille kulttuurisäännöille, tavoille, puutteille ja vaikeuksille. Ihmisen ja kaupungin vuorovaikutusta on kuvattu kymmenen tunnin mittaisessa kymmenen elokuvan ja kymmenen kaupungin sarjassa Homo Urbanus (2017). Elokuva tutkii, miten fyysisinä olentoina koemme kaupunkitilan. Mikä on erilaisten kehojemme välinen suhde? Millainen on itse kaupungin keho?

Elokuvasarja on visuaalinen muistiinpano navigoinnista kaupungissa ilman kompassia ja päämäärää. Se dokumentoi, kuinka kaupungin oudot palaset, homo urbanat, joita me kaikki olemme, käyttävät tilaa. Kaupunki on kehojemme keinotekoinen jatke, joka muokkaa ja ehdollistaa meitä. Jokapäiväinen elämä tekee kaupungista kaupungin.

Kun astumme kaupunkiin, se edellyttää meiltä jatkuvaa fyysistä suorittamista. Se tekee meistä fyysisesti haavoittuvaisia.

Lemoine näyttää videoklipin, jossa vanha japanilainen mies nousee vaivalloisesti metron portaat askel askeleelta kaiteesta kiinni pitäen työvirran velloessaan hänen ympärillään. Näen japanilaisen, iän taittaman naisen, joka pitää kiinni kävelykeppiin turvautuvan miehen lantiosta, jotta löytäisi miehen perässä oikeaan vaunuun.

Otteen myötä pohdin, miten vanhenemme kaupungeissa, joita hallitsevat vahvuuden, kilpailullisuuden ja suorittamisen arvot. Japani mielletään palveluyhteiskunnaksi, joka huolehtii ikäihmisistään, mutta silti liikkuminen vaatii kamppailua.

Kaupunkitilan kuvaus herättää kysymyksen kynnyksestä julkisen ja yksityisen tilan välillä. Lemoine tuo esiin, ettei raja ole aina veitsellä leikattu. Kuvakooste vie meidät Shanghaihin. Näen, kun nainen pesee hampaat jalkakäytävän reunalla ja sylkäisee katukaivoon. Kuva vaihtuu kujalle, jossa julkisivujen ovenvierustoja somistavat vesialtaat ja pressukäymälät. Pelkkiin alusvaatteisiin pukeutunut mies astelee käymälästä kadulle. Elokuva palaa autotielle, jota reunustavat täydet pyykinkuivaustelineet. Joku on tuonut täkkinsä pensaan päälle paistattelemaan aurinkoa.

Kaupungit puhuvat käyttötarkoitustensa kautta. Elokuvat nostavat esiin ihmisten muuttuneet elinympäristöt ja paikalliset erityispiirteet globaalissa maailmassa.

Tila on vuorovaikutusta

Arkkitehtuuri puhuu, jos pysähdymme kuuntelemaan sitä. Bêka ja Lemoine ovat pysähtyneet. Elokuvillaan he näyttävät arkipäivän ja ihmiset, jotka täyttävät tilat. Beka määrittelee tilan vuorovaikutukseksi: hänen mielestään ei voida puhua tilasta, jos siellä ei ole liikettä. Ilman ihmistä puhutaan vain seinistä ja sisustuksesta, huonekaluista.

Elokuvillaan kuvaajakaksikko ei pyri arvioimaan tilojen laatua, vaan tuo esiin, kuinka ihmiset ottavat ne osaksi elinpiiriään. Mitä enemmän ja monipuolisemmin ihmiset voivat käyttää julkisia tiloja, sitä parempia ne ovat.

Arkkitehtuuri voi antaa ihmisille toivoa, Bêka ja Lemoine ajattelevat.

Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 9/21.

Hae sivustolta:

X