Teatteriarvio: Kotkan kaupunginteatterin Aino A. kartoittaa naistaiteilijan ahdasta paikkaa miesten maailmassa

K​​otkan kaupunginteatterissa sai tänä syksynä ensi-iltansa Aino Aallon vaiheista innoittunut draama Aino A. Näytelmän on ohjannut Sini Pesonen ja käsikirjoittanut Kati Kaartinen. Teos pohjautuu Jari Järvelän samannimiseen biofiktiiviseen romaaniin.

Kirjan poleemisimmat heitot nähdään myös näyttämöllä. Entä jos Villa Mairean ja kolmijalkaisen jakkaran suunnittelikin Aino? Entä jos juhlittu puoliso Alvar olikin pelkkä pelle ja pelimies, ja luova nero olikin vaatimaton Aino?

Teos haarukoi Aino Aallon elämää arkkitehtiopintojen alusta kuolemaan saakka ja vähän ylikin. Kohtaukset käyvät läpi niin avioliiton, Artekin perustamisen, sodat kuin päähenkilön sairaudenkin sekä valtavan määrän työtä. Näytelmän alussa katsojaa hieman hirvittää. Miten jännite säilyy, kun kahdessa ja puolessa tunnissa käsitellään reilut kolme­kymmentä vuotta? Miten tässä pysyy edes kärryillä?

Aino hoitaa

Aino A. taklaa ongelman nimihenkilön suoraan yleisölle osoitetulla puheella. Miia Maarasen esittämä Aino luotsaa katsojat mukaan ajassa ja paikassa vaihtuvien kohtausten läpi. Ratkaisu on paitsi yleisöä palveleva, tietenkin ennen kaikkea sisällöllinen. Tilan ja puheajan saa nimenomaan Aino.

Rakenne elämänvalintojaan kommentoivine minäpuhujineen on tuttu paitsi Järvelän romaanista, myös käsikirjoittaja Kaartisen Armi Aavikko – siinä välissä olin elossa -kuunnelmasarjasta. Myös teosten teemat ovat osittain samoja. Naistaiteilijan ahdasta paikkaa miesten hallitsemassa maailmassa tässäkin kartoitetaan.

Ainon ja Alvarin hahmot asettuvat lavalla toistuvasti vastakkain, eikä vertailu ole herralle eduksi. Aino on syvällinen ja herkkä, Alvar pinnallinen vekkuli, joka tietenkin korjaa kaiken glorian. Laajat monologit ja Aino-hahmon mielenliikkeitä tulkitsevan musiikin käyttö korostavat Ainon viihtymistä abstaktissa ajattelun ja taiteen maailmassa. Kalle Kurikkalan esittämä Alvar taas on pöydillä tanssiva, fyysinen hahmo.

Persoonaerojen lisäksi pariskunnan suhteet pohjaavat aikansa maailmanjärjestykseen. Alvarilla on varaa olla hurmaava ja huoleton, kun Aino hoitaa ikävien toimistorutiinien lisäksi myös haisevan vauvan. Aino A. ei kuitenkaan ole missään nimessä parisuhdedraama. Avioliitto on siinä pikemminkin yksi olosuhteista, joissa päähenkilö elää, kuin tarkastelun varsinainen kohde.

Alvarilla on varaa olla hurmaava ja huoleton, kun Aino hoitaa ikävien toimistorutiinien lisäksi myös haisevan vauvan.

Kotkan kaupunginteatteriesityksessä nuori Aino (Miia Maaranen) puurtaa piirustuksia kokoon, kun herrat neuvottelevat ja naukkailevat. Kuva: Niklas Riihelä/Kotkan kaupunginteatteri

Naisten verkosto

Näytelmä punoo esiin Ainoa ympäröivän naisten verkoston. Kun Aino esitetään pohdiskelevana, alusta asti arkkitehtuurin vakavasti ja kiihkeästi ottavana, opiskelukaverit Aili-Salli (Marika Huomolin) ja Elli (Mirka Mylläri) edustavat erilaisia tapoja suhtautua uraan. Aili-Salli luottaa suhteisiin ja Elli katoaa, ainakin tilapäisesti, naimisiin.

Maire Gullichsen esitetään itsevarmana perijättärenä, joka tekee mitä ja kenen kanssa haluaa. Mairen kanssa Ainolle on kirjoitettu näytelmän sanoman kannalta keskeinen, sisarellisen jakamisen hetki. Maire pyytää Ainoa suunnittelemaan oman talonsa, tunnistaa Ainon lahjakkuuden ja sanoo sen ääneen.

Näyttämöllä jatkuvasti liikkuva koti­apulainen Anni (Lise Holmberg) tuo esiin, että Aaltojen arkkitehtuurityö ei olisi ollut mahdollista ilman näkymätöntä hoivatyötä.

Teatterissa on mahdollista irrottautua realismista. Niinpä tosielämän kohtaamisten lisäksi tärkeä naisesikuva päähenkilölle on myös Wivi Lönn, jonka kanssa hän keskustelee unissaan. Anne Niilolan karsimaattisesta Lönnistä muodostuu Ainolle mentorihahmo, joka opastaa paitsi työn myös rakkauden suhteen.

Lucie Kurupatovàn lavastus Artek-­kalusteineen ja pystyrimasermeineen on pelkistetty. Lavastuksen keskeisin elementti ovat liukuovet. Ne viittaavat toisaalta Aaltojen Riihitien talon ateljeen ja arkihuoneen välisiin liuku­oviin eli symbolitasolla työn ja kodin jatkuvaan limittymiseen. Sen lisäksi ne edustavat rajaa miesten ja naisten välillä, kun nuori Aino puurtaa piirustuksia kokoon ja samaan aikaan herrat neuvottelevat ja naukkailevat ovien toisella puolella.

Useimmat katsojista tietävät, kuinka Aino Aallon elämä päättyi. Hän menehtyi viisikymppisenä, ja leskipuoliso Alvar jäi jatkamaan yhteistä työtä, pian uuden puolison kanssa. Mutta kun viimeisessä näyttämökuvassa joku lyyhistyy paimio­tuolin päälle, katsoja ei olisi välttämättä arvannut etukäteen, kuka. Etuala pimenee ja valot kohdistuvat taustalla seisoneisiin.

Aino A. Kotkan kaupunginteatterissa 23.3.2024 asti.

Ohjaus Sini Pesonen, käsikirjoitus Kati Kaartinen Jari Järvelän romaanin pohjalta, lavastus Lucie Kuropatová, musiikki Jouni Bäckström, puvut Anne Hannula, valot Ada Halonen, videot Thomas Freundlich, äänet Kaj Gynther. Lavalla Miia Maaranen, Kalle Kurikkala, Marika Huomolin, Mirka Mylläri, Anne Niilola, Lise Holmberg, Osku Haavisto, Kari Kukkonen ja Antti Leskinen.

Arvio on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 6/23.