Suomalaisten tyyppitalojen historia ulottuu aina 1900-luvun alkuvuosikymmeniin asti. Tietokirjailija Risto Pesonen kuvaa kirjoituksessaan suomalaisen pientalosuunnittelun menneisyyttä ja tulevaisuuden trendejä.
Suomen ensimmäiset tyyppitalosuunnitelmat syntyivät 1910-luvun alussa Helsingin kaupunginarkkitehti Karl Hård af Segerstadin toimesta. Standardoinnin alkuna voi pitää vuonna 1915 julkaistua Pohjoismaiden ensimmäistä rationalisoitujen rakennusosien piirustuskokoelmaa ”Suomalaisia normaaliovia ja -ikkunoita”, joka tosin ei vielä edistänyt merkittävästi teollistumista.
Sosiaalihallitus julkaisi vuonna 1922 ensimmäiset valtion teettämät, Elias ja Martti Paalasen toimiston laatimat tyyppipiirustukset. Niillä pyrittiin kontrolloimaan rakentamista, mutta tavoitteena ei sanottu olevan halvempi rakentaminen, vaan pientaloasumisen esteettisen laadun parantaminen.
Uutta ajattelua kohtuuhintaisista pientaloista edusti Paalasten vuonna 1934 Omakotirahastolle suunnittelema tyyppitalosarja. Niissä näkyy jo uusi tilakäsitys, jossa olennaiset tilat olivat keittiö, makuuhuoneet ja tärkeimpänä olohuone.
Vuonna 1939 sosiaalihallitus järjesti tyyppitalopiirustuskilpailun, jonka ehdotuksiin useat mallistot jälleenrakennuskaudella perustuivat. Tämän ohjailun myötä syntyi Suomessa käsitys moraalisesti oikeasta asumisesta, johon liitettiin elimellisesti ydinperhemalli ja väljä omakotiasuminen.
Tehokkuus ja laatu tärkeitä
Pientalojen rakenteiden perusidea säilyi vuosikymmeniä samankaltaisena, koska rakennusmääräyksetkään eivät ohjanneet kehitystä. Runkona oli hirsikehikko, ja talon lämmitys hoidettiin puulämmitteisillä tulisijoilla.
Kehikkorunko, amerikkalainen ilmapallotalo, alkoi 1920-luvulla nousta kilpakumppaniksi hirsitalolle, mutta vasta jälleenrakennus ja siirtoväen asuttaminen mullistivat tyyppitalorakentamisen.
Pientalojen rakenteiden perusidea säilyi vuosikymmeniä samankaltaisena, koska rakennusmääräyksetkään eivät ohjanneet kehitystä.
Suomen Arkkitehtiliitossa huolestuttiin jälleenrakentamisen laadusta, sillä rajaseuduilla ruotsalaistalojen pystytyksessä oli ilmennyt ongelmia. Vaikka sotien jälkeen tehokkuusajattelu oli rakentamisessa kaiken kattava ideologia, ei haluttu että se ”syrjäyttää asumismukavuutta ja harmonista kokonaissommittelua tai unohtaa rakennuksen ulkoista ja sisäistä muotokieltä”.
Erityisen tärkeää oli estää rakentamisen toteutuminen väliaikaisina, laadullisesti ja sosiaalisesti ongelmallisina parakkeina ja toisaalta säilyttää rakentaminen monimuotoisena standardisoinnista huolimatta.
Aravan laatuvaatimukset ja lainsäädäntö ohjasivat voimakkaasti jälleenrakentamista, mutta sallivat suurempiakin pinta-aloja, kunhan talojen perusilme ja rakenteet pysyivät ennallaan.
”Tee se itse” -kulttuurin nousu 1960-luvulla johti pientalojen rakentamisessa asiantuntijuuden arvostuksen murentumiseen ja arkkitehtien roolin heikentymiseen. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että artikkelien kirjoittajien tittelit ja tyyppitalosuunnittelijoiden nimet hävisivät maallikoille suunnatuista lehdistä.
Omanlaistaan pientalojen tyylisuuntaa edustivat maaseudun uudisrakennukset ja laajennukset elintasosiipineen. Tähän tarpeeseen maatilahallitus julkaisi oppaita, joilla pyrittiin ohjaamaan suunnittelua, jotta ”maaseudulta kaupunkeihin vaeltava väestö ei päätyisi surkeisiin esikaupunkislummeihin”.
Jatkuvia ja taittuvia trendejä
Paneutuessani pientaloasumisen trendeihin – kaupungistuminen, kustannukset, rakentamismääräykset, yksilöllistyminen, standardointi, vaurastuminen, ikääntyminen, maahanmuutto, perhemuodot ja työkulttuuri sekä ekologisuus ja energiatehokkuus – arvelin, että niistä varhaisimpien vaikutuksia voi seurata viime vuosisadan alkuvuosikymmenistä alkaen teollisen rakentamisen käynnistyessä. Mutta eipä niin ollutkaan.
Kaikkien trendien voi sanoa vaikuttaneen kehitykseen sadan vuoden aikana, mutta kovin eri tavalla. Jotkut hetken, jotkut vuosikymmeniä. Toiset ovat jatkuvia, osa taittuvia trendejä, ja jotkut niistä vaikuttavat tyyppitalojen menestykseen tulevaisuudessa.
Jatkossa pientaloja rakennutetaan kaupungeissa kustannussyistäkin enemmän ryhmärakentamisena, ja silloin on lähdettävä liikkeelle massakustomoiduista, standardoiduista rakennusosista ja tilaratkaisuista. Tärkeitä ovat myös yksilöllisyys ja ekologisuus.
Maalaistaloja kaupungissa
Kaupunkiin eivät maalaistalot sovi!
Tuo totuus kaupunkien omakotitaloista julistettiin jo yli sata vuotta sitten Otava Oy:n pientalojen suunnittelukilpailun kutsussa.
”Vanhojen talojen jäljittelyinto on johtamassa väärään suuntaan. Näitä harhatien kulkijoita ovat maalaistalotyypit, jotka pelottavan suuressa määrässä valloittavat jalansijaa kaupungeissammekin”, oli kaupungistumiseen liittynyt selkeä ohje vuonna 1913.
Kun asuntopulaa itsenäistymisen jälkeen ryhdyttiin purkamaan, oli ratkaisuna usein uudet alueet, joille yritykset rakennuttivat työntekijöilleen pienkerros- ja omakotitaloja. Edullisuuteen pyrittiin tyyppipiirustuksilla ja hyödyntämällä toistettavuutta.
Otavankin kilpailussa, jossa etsittiin yhden perheen ympäri vuoden asuttavia pientaloja, korostuivat kustannukset. Ehdotusten tuli osoittaa, ”miten samalla kertaa voi rakentaa sekä huokeasti että kauniisti”.
Ehdotukset jäivät toteuttamatta, mutta trendeistä vahvimmat, kaupungistuminen ja kustannukset, olivat jo silloin esillä.
Risto Pesonen
Artikkeli perustuu kirjoittajan tietokirjaan ”Tupakkiaskin kannesta massakustomointiin”, Rakennustieto 2021. Teoksessa paneudutaan tyyppi- ja pientalojen kehitykseen ja trendeihin 1900-luvun alusta jälleenrakennuskauden loppuun.
Sitaatit teoksista Ella Salminen: Harmonisten mittasuhdejärjestelmien historia, soveltaminen ja nykytila, Tampereen teknillinen yliopisto 2018 ja Eero Väänänen: Maaseudun suunnittelu ja rakentaminen, Rakentajain Kustannus 1980.