Sodissa kulttuuriperintöä tuhotaan systemaattisesti – Ukrainassa vaarassa ovat muun muassa Lvivin vanha keskusta, taidemuseot ja vuosisatoja vanhat puukirkot

Oradour-sur-Glanen kylä Länsi-Ranskassa on viimeisiä paikkoja Länsi-Euroopassa, jossa paikalleen jätetyt rauniot yhä kertovat toisen maailmansodan julmuuksista. Kesällä 1944 Adolf Diekmannin komentama rykmentti toteutti kylässä joukkomurhan, jossa kuoli 642 kylän reilusta 700 asukkaasta. Sodan jälkeen kenraali Charles de Gaulle kielsi kylän jälleenrakentamisen ja vaati sen säilyttämistä muistutuksena natsien julmuuksista. Sitä luonnehtii saksankielinen käsite Mahnmal – historian negatiivisista ja jopa raakalaismaisista puolista kertova muistomerkki, jolle ei ole suomenkielistä vastinetta.

Oradour-sur-Glanen kohtalo herättää ajankohtaisia mielleyhtymiä. Ukrainan tilanne ja Venäjän armeijan toteuttamat pöyristyttävät sotarikokset ovat nostaneet mediassa pintaan ennennäkemättömän määrän historiallisia rinnastuksia. Venäjän armeijan strategiseen repertuaariin kuuluu myös monumenttien, historian ja kulttuuriperinnön tuhoaminen, mistä kertovat esimerkiksi pyrkimykset hävittää Babyn Jarin holokaustimuistomerkki ja Stalinin sotarikoksiin liittyvät arkistot.

Inhimilliset katastrofit ja joukkomurhat ovat nyt itsestäänselvästi huomion keskipisteessä, mutta kun rauha jossain vaiheessa saavutetaan, keskustelu kulttuuriomaisuudelle koituneista tuhoista ja materiaalisten muistijälkien luomisesta tulee ajankohtaiseksi.

Useat ukrainalaiset ovat jo nostaneet blogeissaan esiin kulttuuriperinnölle koituneita tuhoja. Ne kattavat muun muassa poltettuja kirkkoja, taide­kokoelmien ja -museoiden epäselviä kohtaloita sekä varhaisia modernistisia rakennuksia 1920- ja 1930-lukujen taitteesta. Ukrainassa on seitsemän Unescon maailmanperintökohdetta ja kymmeniä aielistalla olevia kohteita. 

Maailmanperintökohteet painottuvat maan länsiosiin. Venäjän armeijan harjoittaman asutuskeskusten järjestelmällisen pommittamisen takia suurimmassa vaaravyöhykkeessä ovat Lvivin vanha keskusta sekä 1500–1800-lukujen puukirkot Puolan ja Ukrainan välisellä raja-alueella.

Oradour-sur-Glanen kylän vuonna 1944 tuhoutuneita rakennuksia ja irtaimistoa kuvattuna vuonna 2004. 

KULTTUURIPERINNÖN ja symbolisesti merkittävien rakennusten ja monumenttien tuhoaminen on kuulunut sodankäyntiin yhtä kauan kuin arkkitehtuuria on ollut olemassa. Tunnetuimpia varhaisia esimerkkejä ovat vanhan Parthenonin polttaminen Persian ja Ateenan välisessä sodassa vuonna 480 eKr. sekä Jerusalemin temppelin ja koko kaupungin tuhoaminen vuoden 70 jKr. roomalaisvaltauksessa. Uskonnollisten rakennusten ja monumenttien tuhoamisvimmaa sodankäynnissä päivitteli jo historioitsija Polybius 100-luvulla ennen ajanlaskun alkua.

Yllättävän usein rakennusperinnölle ja kulttuuri­omaisuudelle koituneet tuhot ovat johtuneet sisällissodista ja vallankumouksista sekä kietoutuneet uskonnollisiin kiistoihin. Uuden ajan alun uskonsodat aiheuttivat mittavaa tuhoa uskonnollisille rakennuksille, ja jatkoa seurasi Ranskan vallan­kumouksessa. Kun Ranskassa alettiin 1830-luvulla muotoilla maailman ensimmäistä valtiollista rakennusperinnön restaurointi-ideologiaa, Pariisin Notre-Dame ja monet muut monumentit olivat vallankumouksen kuvainriiston ja tuhojen runtelemia.

Viimeisen reilun sadan vuoden aikana ihmiskunta on sekä rakentanut että tuhonnut ennen­näkemättömän paljon rakennettua kulttuuriperintöä.

Viimeisen reilun sadan vuoden aikana ihmiskunta on sekä rakentanut että tuhonnut ennen­näkemättömän paljon rakennettua kulttuuriperintöä. Fossiilisen energian läpimurto arkkitehtuurissa ja sodankäynnissä käänsi 1900-luvun alussa uuden historian lehden, jonka seurauksena suuri osa Keski- ja Itä-Euroopan rakennusperinnöstä on rekonstruktion tulosta.

Reimsin tuhottu katedraali ja vanha keskusta Ranskassa vuonna 1916.

Ensimmäisessä maailmansodassa tuhotut Pohjois-Ranskan kaupunkikeskustat korjattiin ja rekonstruoitiin 1920-luvulla. Toisessa maailman­sodassa tuhon mittakaava oli huomattavasti laajempi, ja rauhan tultua historiallisten ympäristöjen restaurointi ja rekonstruointi olivat kaikkialla tärkeitä välineitä sodasta toipumisessa sekä historiallisen jatkuvuuden manifestaatioita.

Restaurointi- ja suojeluideologioiden kehitystä on mahdotonta ymmärtää ilman 1900-luvun alkupuoliskon kahden suursodan aiheuttamia poliittisia ja ideologisia taustatekijöitä. Voisi jopa väittää, että suojelun ja restauroinnin alan kansainvälisten sopimusten lähtökohtana on ollut varautuminen mittavaan ja tuhovoimaiseen sodankäyntiin.

Jerusalemin roomalaisvaltaus ja tuho (70 jKr.) vuonna 1493 laaditun kronikan kuvituksessa.

ENSIMMÄISET kansainväliset sopimukset, joissa lausuttiin kulttuuriperinnöstä ja rakennusperinnöstä, olivat Haagin rauhankonferenssien sopimukset vuosilta 1899 ja 1907. Aloite tuli yllättävältä suunnalta, Venäjän tsaari Nikoilai II:lta, joka samanaikaisesti kohdisti maailmanlaajuista julkisuutta saaneita sortotoimenpiteitä Suomen suuriruhtinaskuntaa kohtaan.

Haagin sopimukset pyrkivät luomaan maailmanlaajuisia pelisääntöjä sodankäynnille enteillen ilmassa ollutta suursodan uhkaa. Vuoden 1899 sopimukseen kirjattiin artikla kulttuuriperintökohteiden ja sairaaloiden säästämisestä ja merkitsemisestä asianmukaisin tunnuksin. Vuoden 1907 sopimuksessa artiklaa tarkennettiin ja kohteet ohjeistettiin merkitsemään neliömäisillä paneeleilla, jotka oli jaettu mustaan ja valkoiseen kenttään. 

Saksalainen historioitsija Gustav Droysen jakoi teoksessaan Grund­riss der Historik (1868) menneisyydestä säilyneet todistusaineistot kolmeen kategoriaan: jäänteisiin, lähteisiin ja monumentteihin. Tässä jaottelussa jäänteet ovat jotain sattumalta säilynyttä, lähteet tietoisia ja tarkoituksellisia ja monumentit sekä tietoisia että tiedostamattomia jälkiä. Droysen ymmärsi historian ja historiallisen lähdeaineiston käsitteen laajasti, ja siihen kuului kaikki ihmiskunnan jälkeensä jättämä kirjallinen ja materiaalinen kulttuuri. Droysenin ajattelun taustalla näkyy Euroopan historiassa poikkeuksellisen pitkä rauhanomainen ajanjakso.

Raunioromantiikan aikana 1800-luvulla rauniot nähtiin jonain kauniina ja uinuvana, menneisyyden kultakaudesta muistuttavina jäänteinä. Klassisessa artikkelissaan ”Die Ruine” (Rauniot, 1911) filosofi Georg Simmel luonnehti raunioita rauhan tyys­sijoiksi. Pian syttyneen maailmansodan seurauksena raunion ideaan kietoutui uudenlainen merkityskerrostuma: väkivalta, tuho ja jälleenrakennus.

Maailmansodat vaikuttivat merkittävästi sekä Ateenan julistukseen monumenttien suojelusta (1931) että julistuksista tunnetuimpaan, Venetsian julistukseen (1964). Sittemmin sodankäyntiin liittyvät kulttuuriperintöä koskevat sopimukset ovat kulkeneet rinta rinnan rakennusperinnön sopimusten kanssa. Laajamittaisen tuhon uhka ei ole kuitenkaan ollut vuosikymmeniin yhtä ajankohtainen kuin se oli vielä 1900-luvun puolivälissä.

Ukrainan Uzhokissa sijaitseva, vuonna 1745 rakennettu Arkkienkeli Mikaelin kirkko kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

AIKA näyttää, millä tavoin nyt kärjistynyt kriisi herättää kulttuuriperintöalan kansainvälisen yhteisön uudistamaan sopimuksia. Syyria ja Isis olivat liian kaukana lännen politiikasta herättääkseen laajamittaista keskustelua tällä saralla, puhumattakaan kehittyvistä maista, joiden pitkittyneet sodat ovat saaneet mediassa korkeintaan marginaalista huomiota, jos sitäkään.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan saa myös pohtimaan, millä tavalla 2020-luvulla Euroopassa käytävän sodan muisto ja muistutus ihmiskunnalle rakennetaan materiaalisessa todellisuudessa. Käsityksemme nyt käytävästä sodasta muotoutuu yhä enemmän digitaalisessa todellisuudessa, jota hallitsee jo antiikin kolikoissa ja historiallisessa printtimediassa harrastettu sotapropaganda, informaatiovaikuttaminen ja disinformaatio.

Monumentit ja symbolisesti tärkeät paikat muotoutuvat digitaalisessa todellisuudessa uudenlaisin tavoin, kuten toukokuun alussa järjestettynä Punaisen torin virtuaaliprotestina. Joukkohaudat, poltetut kirkot ja rakettien runtelemat kerrostalot muistuttavat kuitenkin maailmassaolon väistämättömästä materiaalisuudesta.

Rakennusperintöön liittyvä symboliikka ja merkitykset nähdään uudenlaisessa valossa, kun merkittävin siihen kohdistunut tuhovoima Euroopassa on ollut vuosikymmenien ajan sodan sijaan kiinteistöihin kohdistuva liiketoiminta.

Essee on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 3/22.