Ristiriitojen lähteillä – haastattelussa Sergison Bates architectsin Jonathan Sergison

Kansainvälinen arkkitehtuuri- ja muotoilujulkaisu Domus valitsi brittiläisen Sergison Bates architectsin vuoden 2019 sadan parhaan arkkitehtitoimiston listalleen. Vuonna 1996 perustetun, etenkin asuntosuunnittelustaan tunnetun toimiston töistä välittyy kiinnostus historian ja rakennustaiteen jatkumoon. Toimiston toinen perustaja Jonathan Sergison vieraili loppuvuodesta Helsingissä Architecture Speaks! -luentosarjan esiintyjänä.

Mikä veti sinut alun perin arkkitehtuurin pariin?

– Koulussa olin hyvä kuvataiteissa, ja mikäli olisin epäröinyt arkkitehtuurin suhteen, olisin opiskellut maalausta. Hain Ison-Britannian ainoaan taideyliopistoon, joten kolme ensimmäistä opintovuotta ennen AA:ta opiskelin Canterburyssa. Ajattelin, että arkkitehtuuria olisi hienoa opiskella muiden luovien alojen ympäröimänä. Todellisuudessa maalarit eivät juuri puhuneet arkkitehdeille, sillä he pitivät meitä kaupallisina. Toivon, että voisin jonain päivänä maalata taas. Koen kumminkin arkkitehtuurin tekemisen vaativan niin suurta intensiteettiä, ettei se tällä hetkellä salli minun tehdä muuta.

Jokin vuosi sitten sanoit toisessa haastattelussa, että ”hyvistä opiskelijoista tulee harvoin hyviä arkkitehteja”. Millainen olit itse opiskelijana?

– Canterburyn vähemmän kilpailuhenkisessä ympäristössä pärjäsin todella hyvin. AA:ssa taas en ollut missään nimessä tähtiopiskelija. David Chipperfield on sanonut samaa. Hän oli kaukana tähtiopiskelijasta, mutta hänellä oli kykyjä, jotka paljastuivat ammattielämässä.

Ehkä väitin näin myös antaakseni opiskelijoille toivoa. Matka oman paikkansa löytämiseen arkkitehtuurissa on pitkä ja ennakoimaton.

Mihin toimistonne arkkitehtuuri perustuu?

– Valmistuttuani työskentelin Tony Frettonin toimistossa. Tonyn työtapa oli mahtava: suurin osa siitä oli vain projekteista puhumista. Jossain vaiheessa hän aina ehdotti, että lähtisimme kävelylle. Silloin hän näytti minulle häntä kiehtovia asioita. 90-luvun alussa järjestin Tonyn rohkaisusta asunnossani sunnuntaisin tapaamisia mielenkiintoisina pitämiemme ihmisten kanssa. Pidän arkkitehtuurin kollaboratiivista puolta suuressa arvossa, ja siksi minä ja Stephen Bates aloimme työskennellä yhdessä.

Aikaisissa projekteissamme, kuten Walsallin pubissa ja Stevenagen paritalossa, olimme erityisen kiinnostuneita arkkitehtuurin ”tavallisuudesta” ja paikkasidonnaisuudesta. Suuri oppimme oli, kun projektien valmistuttua ihmiset pitivätkin rakennuksia ”erilaisina”, mikä oli täysin ristiriidassa tavoitteemme kanssa. Tämän seurauksena koimme, että voisimme olla itsevarmempia tutkimiemme arkkitehtuurin muotojen kanssa.

Projektinne ovat kauniita, mutta niissä on usein myös jotain outoa. Mistä tämä tulee?

– Emme mielestäni tietoisesti pyri kauneuteen, mikä sen määritelmä ikinä onkaan. Mutta esimerkiksi Alison ja Peter Smith­sonin työt ovat olleet meistä erityisen mielenkiintoisia. Tiedämme heidän kirjoituksistaan, että heidän työnsä on kummunnut syvästä arkkitehtuurin kulttuurisesta ymmärryksestä ja jopa arkkitehtonisesta älystä. Mutta rakennukset ovat meistä rumia.

Tämän päivän arkkitehdeista esimerkiksi Peter Märklin työssä on usein nähtävissä kömpelyyttä, joka on täysin tarkoituksellista ja syvästi taiteellista mutta usein karkeaa. Esimerkiksi tapa, jolla hän saattaa ylimitoittaa käsijohteen osat, on kiehtova. Kysymys rakennuksen osien mittasuhteista on aina ollut minulle inspiraation lähde, mutta toisin kuin Märkli en voisi ikinä kuvitella kehittäväni mittasuhdejärjestelmää. Olen itse pitänyt enemmän siitä, että silmä löytää suhteiden harmonian esimerkiksi julkisivun sommittelussa.

Pahimpia ovat arkkitehdit, jotka tuntuvat tarjoavan vain palveluita.

Usein pohditaan, mitä on hyvä arkkitehtuuri, mutta mitä on mielestäsi huono arkkitehtuuri?

– Todella vaikea kysymys. Se on välinpitämättömyyttä, huolimattomuutta ja vaikeiden kysymysten välttelyä. Pahimpia ovat arkkitehdit, jotka tuntuvat tarjoavan vain palveluita.

Totta kai tiettyyn pisteeseen asti arkkitehtuuri palvelee tarpeita, mutta mielestäni meillä on velvollisuus vastata vaikeisiin kysymyksiin.

Mikä taas on hyvä rakennus – se on vähän kuin kysyisi, mikä on hyvä maalaus. Sen tietää kun sen näkee, vaikka tunne saattaa muuttua ajan myötä.

Olet toiminut rakennuksia rakentavana arkkitehtina ja opettajana työelämäsi alusta asti. Mitä haluat antaa opiskelijoillesi, ja mitä saat heiltä itse?

– Suhde opettamiseen on aina hieman itsekäs. Minusta on mielenkiintoista joutua muodostamaan suhde asioihin, joita en tekisi itse mutta joissa näen jotain laadukasta. Niinä aikoina, kun olen opettanut vähemmän, olen myös huomannut olevani suunnittelijana hitaampi tekemään päätöksiä. Opiskelijoiden taas toivon ymmärtävän, että loppujen lopuksi kaikista taidoista tärkein on heidän oma kykynsä olla itsekriittinen. Se erottaa hyvän arkkitehdin keskinkertaisesta. Keskinkertainen arkkitehti on tyytyväinen liian nopeasti.

Mistä olet innostunut juuri nyt?

– Se kehittyy ja muuttuu jatkuvasti. Nuorempana olin kiinnostunut Le Corbusierista, mutta hänen työnsä ei auta minua enää. Toisin kuin Miesin! Siinä tavassa, jolla hän tekee rakennuksensa, on jotain todella intensiivistä, eksistentiaalista kyseenalaistamista. Hän on kuin Rothko. Minua kiehtoo myös Italian arkkitehtuurituotanto 30-luvulta 70-luvulle. Valitettavasti siitä on tullut vähän muodikasta.

Viimeisimmässä asuinrakennuksessamme Zürichin Seebachissa todennäköisesti on jotain Italiasta tuttua. Asun itse EMI-arkkitehtien suunnittelemassa rakennuksessa, joka käsittelee suhdetta italialaiseen perintöön. Yhden EMIn perusta­jista, Elli Mosayebin, tohtorintyön aihe oli Caccia Dominioni, joten yhteys on ilmeinen.

Seebachissa päätös latoa tiilet pystysuuntaisesti yhdistyy tapaan, jolla olen usein nähnyt toteutettavan laattajulkisivuja. Tiilten latominen horisontaalisti kertoo niiden tektonisesta kapasiteetista. Tiilten kääntäminen pystyyn taas kertoo heti, että kyseessä on vain verhous.

Seebachin projektissa kyseenalaistan siten rakennuksen suhteen tektoniikkaan. Jos katsomme arkkitehtuurin laajempaa historiaa, rakennuksia ei ole ikinä rakennettu ”rehellisesti”. Idea ja sen toteutustapa eivät aina ole sama asia. Tämä johtaa ristiriitoihin, joita joskus pidän loistavina. Ne ovat siellä toivottavasti haastaakseen ja saadakseen ihmiset huomaamaan ja ajattelemaan.