”Rakennusvalvonta ei tee mitään”

Asuminen-palstalla kuullaan tällä kertaa rakennusvalvonnan näkökulma asuntotuotantoon, rooleihin ja vastuisiin. Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 4/2020. Teksti: Ulla Vahtera
Helsingin kaupungin rakennusvalvonta.

Ulla Vahtera.

Asuntotuotanto näyttäytyy rakennusvalvonnalle karusti sanottuna massatuotantona. Asuntoratkaisut toistuvat, eikä niiden asuttavuus mahdollista vaihtoehtoja. Asuntojen keskikoko on pieni. Porrashuoneiden määrä on minimissä, minkä takia porrashuoneet ovat pitkiä, 150 senttiä leveitä käytäviä. Sisätilat kauttaaltaan ovat varsin ankeaa asuinympäristöä.

Poikkeuksia on, mutta niiden määrä on marginaalinen. Helsingin kaupungin Kehittyvä kerrostalo -projekti (KEKE) on pyrkinyt lisäämään houkuttavuutta kerrostaloasumiseen. Aikanaan tehdyn perusteellisen esityön jälkeen hankkeita on seulottu jo usean vuoden ajan. Harmillisen usein ehdotukset painottuvat teknisiin ratkaisuihin. Liian vähän on esitetty merkittävää kehittämistä itse asumiseen. Niinpä vastikään Kala­satamaan valmistunut Urbaanit lapsiperheet -hanke on syytä ottaa ilolla vastaan.

Vihreistä vihrein -hanke on Kehittyvä kerrostalo -projektin tunnetuimpia toteutuksia. Kuva: Pyry Kantonen.

Asuinhuoneistojen muunneltavuus asuntojakauman suhteen on idea, jota toistuvasti tarjotaan myös KEKE-hankkeeksi – usein ideakavalkadin yhtenä osana. Hankkeiden edistyttyä idea on pääosin liudentunut esimerkiksi yhtiöjärjestykseen liittyvin verukkein. Kiinnostavaa olisikin päästä myötävaikuttajaksi hankkeeseen, jossa osoitetaan, kuinka muunneltavuus toteutetaan loppuun saakka oikeasti asumisen dynaamiseksi elementiksi.

Karuimmillaan rakennusvalvonnalle esitetään huoneistojen yhdistettävyyttä ratkaisuna, jolla saavutetaan säädetty huoneistojakauma. Ratkaisut ovat rimanalituksia; asuinhuoneistojen väliseinään esitetään aukkoa. Jos kontrolli ei osu kohdalle, haetaan ja onnistutaan saamaan maankäyttö- ja rakennuslain 126 §:nmukainen toimenpidelupa asuinhuoneistojen jakamiselle. Aukko ummistetaan ja asunnot muuttuvat hakijalle mieluisiksi.

Juuri kummempia eivät periaatteessa ole au:n numerossa 2/2020 esitetyt, sinänsä eloisat pohjaratkaisut – esitetään kaksi toisiinsa yhdistettävää asuntoa, joista toinen saa käsitteen ”sivuasunto”. Sivuasunnolla ei ole säädöstason määritelmää, ja asiassa on paikkakuntakohtaisia tulkintaeroja. Käytännössä sivuasunnoksi on voitu määrittää asuintila, joka ei täytä säädöksissä asuinhuoneistolle asetettuja vaatimuksia. Sivuasunto on osa asuinhuoneistoa. Omaa osoitetta se ei voi saada. Ellei näin ole, on kyseessä asuinhuoneisto.

Surullisimmat asuntoratkaisut esitetään yksityisomistuksessa olevien rakennusten käyttötarkoitusten muutoksissa. Toimistorakennuksiin esitetään sijoitettavaksi pelkästään pienimpiä mahdollisia yksiöitä. Diversiteetin peräänkuuluttaminen jää rakennusvalvonnan kontolle. Joskus jossain määrin onnistutaan.

Rakennushankkeisiin ryhtyvät perustelevat triviaaleja pienasuntoja kysynnällä. Perustelu ontuu.

Asuntojen tolkullisen koon toteutukseen tarvitaan keinoja. Tontinluovutusehdot ovat toimiva ja hyvin ajassa kiinni oleva apu. Myös asemakaavamääräykset velvoittavat, joskin lievänä ongelmana on jäykkyys – ne eivät pysy mukana kehityksessä. Ilman mitään legitiimiä sääntelyä saatetaan olla ongelmissa.

Rakennushankkeisiin ryhtyvät perustelevat triviaaleja pienasuntoja kysynnällä. Perustelu ontuu. Kysyntää suuremmille asunnoille on, jos hinta on oikea. Tähän rakennusvalvonta taas ei voi vedota. Kun hakijaa ei asuttavuus kiinnosta, tuntuukin, että pienasuntoja ei kohdenneta asukkaille vaan kasvottomille sijoittajille. Tätä asuntomassaa riittää – ja kysyntää myös. Asia ruokkii itseään.

Täydellisten floppien kohdalla syyllistetään nimenomaan rakennusvalvontaa. Se on helppoa ja osin aiheellistakin. Tosiasia on myös se, että yksittäisen rakennustarkastajan liikkumavara on ohut rakennushankkeeseen ryhtyvän taloudellisten argumenttien edessä. Toimintakykyinen kaupunkikuvaneuvottelukunta auttoi tässäkin.

Urbaanit lapsiperheet -hanke Kalasatamassa osoittaa, että osaamisella ja tahdolla on toteutettavissa hyviä asumisen vaihtoehtoja. Kuva: Anders Portman/Kuvio.

Helsingissä tehtiin aikanaan poliittinen päätös, jonka mukaan uusien asuntojen keskipinta-alavaatimuksen tulisi pääsääntöisesti olla vähintään 75 neliömetriä kerrosalalla mitattuna. Maankäytön ja asumisen ohjelman yhteydessä valtuusto muutti 13.2.2008 päätöstänsä vuokra-asuntojen kohdalla. Vaikka selkeästi ilmaistu päätös rajoittui koskemaan kaupungin maalla olevia hankkeita ja asemakaavoitusta, saattoi yhdenvertaisuuteen vedoten peräänkuuluttaa samaa myös muulta tuotannolta. Tilanne rakennusvalvonnan lakisääteisen ohjaustyön kannalta oli varsin hyvä.

Sääntelylle on tarvetta. Silti olennaisinta asuinympäristön kehittämisessä lopulta on osaava ja päättäväinen suunnittelu rakentavassa yhteistyössä valistuneen rakennushankkeeseen ryhtyvän kanssa. Suunnittelijoille säädetyt kelpoisuusvaatimukset varmistavat osansa. Rakennusvalvonta on säädetty kontrolloimaantätä. Asias­sa ei ole harkintavaltaa. Muiden osapuolten kohdalla kenttä on edelleen hälyttävän vapaa. Kelpoisuusvaatimusten laajentaminen on yksi keino päästä parempaan.

 

Hae sivustolta:

X