Kuvittele tulevaisuus, jossa rakennuksia puretaan vain, kun se on oikeasti välttämätöntä. Luovutaan erillisistä suojelumerkinnöistä. Suojellaan kaikki.
Panu Savolainen ja Liisa Ryynänen istuvat Helsingin Kalliossa Rytmi-baarissa edessään pino luonnonvaaleasta pahvista tehtyjä lasinalusia. Korttien toiselle puolelle on painettu tekstiä, toisella on osia sinertävän harmaasävyisestä kuvasta. Kun kuvapuolet yhdistää, syntyy näkymä Helsingin Meri-Rastilasta.
Projektitutkija ja arkkitehti Ryynänen on ollut toimittamassa kortteja osana Modernin arvo -hanketta, jota Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian apulaisprofessori Savolainen on vetänyt. Lasinalusia on yhteensä viisisataa pakettia, ja ne on tarkoitus jakaa baareihin, virastoihin ja muihin paikkoihin eri puolilla pääkaupunkiseutua ja muuta Suomea.
”Halusimme tehdä hankkeen loppuraportin jossain muussa muodossa kuin perinteisinä pdf-muotoisina politiikkasuosituksina jonkin virallisen tahon nettisivuilla”, Savolainen sanoo.
Hankkeen tarkoituksena on ollut nostaa esiin rakentamisen ympäristövaikutuksia ja modernin rakennusperinnön arvoon liittyviä kysymyksiä sekä herättää keskustelua purkamisesta ja säilyttämisestä.
Savolaisen ja Ryynänen mielestä kaiken rakentamisen lähtökohtana pitäisi olla, että jos siihen ryhdytään, rakennus automaattisesti suojellaan. Kaikelle purkamiselle tulisi olla vahvat perusteet ja lakiin kirjatut sanktiot.
”Rakennus ei päädy huonoon kuntoon silmänräpäyksessä. Jos rakennuksia ei saisi purkaa, kiinteistöjen omistajilla voisi olla vahvempi tahtotila miettiä uudelleen esimerkiksi sitä, pidetäänkö rakennus käytössä vai jätetäänkö se tyhjilleen”, Ryynänen sanoo.
Päästöjen kannalta suurin ongelma ei ole, jos jossain maaseudulla puretaan käyttäjiä vaille jäänyt rakennus, Savolainen toteaa.
”Purkamisen massiivinen volyymi tapahtuu kaupunkien keskustoissa ja yleensä siitä syystä, että rakennetaan jotain muuta tilalle.”
Suojellaan kaikki -julistuksen lisäksi korteista löytyy muun muassa sellaisia otsikoita kuin Jugendkin on ollut rumaa, Rakennuksen ”elinkaari” on sosiaalinen rakennelma, Uudisrakentaminen saastuttaa ja Ekokriisin hillitsemisen aikaikkuna kapenee.
Savolaisen mielestä rakentamisesta, purkamisesta ja rakennusperinnöstä käytävässä yhteiskunnallisessa keskustelussa nimenomaan ekologinen näkökulma on jäänyt pahasti paitsioon.
”Rakennussektori on hirveä päästösyöppö, mutta jostain syystä sitä ei ymmärretä. Tiedetään, että vaikkapa ruuantuotannosta, lentämisestä ja vaatteista aiheutuu päästöjä, mutta arkkitehtuuriin sitä ei yhdistetä.”
Ihmiset eivät pohdi, pistävätkö kylpyhuoneen uusiksi vai tekevätkö viisi Rhodoksen-matkaa, vaikka tavalliseen kylppäriremonttiin tarvittavat rakennusmateriaalit vaativat niin paljon luonnonvarojen käyttöä, että siitä syntyy helposti saman verran päästöjä, Savolainen havainnollistaa.
Modernin arvo -hankkeen loppuraportti tehtiin lasinalusten muodossa. Kuva: Silja Ylitalo
Keskiössä säilyttäminen
Yhä useampi arkkitehti ajattelee samoin kuin Ryynänen ja Savolainen: ympäristösyistä rakennukset – myös se arkkitehtuuriltaan vaatimattomampi arjen rakennuskanta – tulisi purkamisen sijaan pyrkiä säilyttämään.
Purkamisesta, säilyttämisestä ja suojelusta puhutaan juuri nyt poikkeuksellisen paljon. Syyskuussa Helsingin Vuotalossa keskusteltiin 1970-luvun arkkitehtuurin arvostuksesta ja suojelusta, Turun Sibelius-museossa järjestettiin seminaari brutalistisesta rakennusperinnöstä, Tampereen arkkitehtuuri- ja designviikon Kestävä talo -keskustelussa pohdittiin, miten vanhaa rakennuskantaa saataisiin suojeltua.
Lokakuussa Suomen Icomos ja Rakennusperintö-Safa järjestivät keskustelutilaisuuden rakennussuojelun instrumenteista ja Suomen Arkkitehtiliiton marraskuisen Ammattipäivä-tapahtuman aiheena on rakennusperinnön vaaliminen. Ja niin edelleen.
Syytäkin keskustelulle on. Ympäristöministeriön Purkaa vai korjata -julkaisun mukaan Suomessa puretaan noin neljä tuhatta rakennusta vuodessa. Viimeksi rakennusten purkamisesta ja suojelusta keskusteltiin yhtä intensiivisesti 1960–70-luvuilla, jolloin purettiin vuosisadan vaihteen puu- ja jugendrakennuksia – juuri sen modernin rakennuskannan tieltä, joka nyt on uhattuna.
”Tällä hetkellä puhutaan 1960-, 70-, 80- ja jopa 1990-luvun rakennusperinnöstä. Kaikki 1980-luvun päiväkodit tuntuvat katoavan ja koulujen säästäminen näyttää haastavalta”, sanoo arkkitehti ja tutkija Iida Kalakoski.
Kalakosken loppukeväästä hyväksytty arkkitehtuurin alan väitöstyö Too Much to Handle. Architectural Conservation in the Widening Scope of Heritage käsittelee laajenevaa rakennusperintökäsitystä sekä rakennussuojelusta käytävää keskustelua ja sivuaa myös modernia rakennuskantaa.
”Suurin osa meidän rakennuskannastamme on syntynyt sodanjälkeisenä aikana. Rakentamisen volyymi on ollut suurta, mutta tämän rakennuskannan pitäisi olla meille tärkeää, sillä se symboloi myös tiettyjä arvoja, kuten hyvinvointivaltion rakentamista”, Kalakoski sanoo.
Esimerkiksi 1970-luvulla rakennettiin päiväkotien ja koulujen lisäksi paljon muun muassa terveyskeskuksia, kirjastoja ja uimahalleja.
Kaikki 1980-luvun päiväkodit tuntuvat katoavan ja koulujen säästäminen näyttää haastavalta.
Sanoilla on väliä
Kalakoski on pysähtynyt haastattelua varten Helsingissä matkallaan Porvoosta kotiin Tampereelle. Porvoossa hän on ollut puhumassa rakennussuojelun kehityksestä, sillä kreivi Louis Sparren pitämästä puheesta, joka johti lopulta Vanhan Porvoon suojelukaavaan 1930-luvulla, on tullut kuluneeksi 125 vuotta.
Kalakoski on pääosan viikosta vanhempainvapaalla kesällä syntyneen Tauno-vauvan kanssa, mutta tekee aktiivisesti yleisötyötä rakennussuojelun parissa.
”Suostun melkein aina kun minua pyydetään jonnekin puhumaan itselleni tärkeistä aiheista. Säilyttämistä tehdään monella saralla, ja julkinen mielipide rakennussuojelua kohtaan syntyy ruohonjuuritasolla.”
Kalakoski on Modernin arvo -hankkeen tutkijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että rakennukset tulisi lähtökohtaisesti tehdä pysyviksi eikä purettaviksi. Suojelun sijaan hän puhuu kuitenkin säilyttämisestä.
”Jokaisella rakennuksella on arvo ja oikeus olla olemassa. Suojelun ajattelen kuitenkin kohdentuvan tiettyihin erityisiin rakennuksiin”, Kalakoski pohtii. ”Laajenevan rakennusperintökäsityksen aiheuttamaa kriisiä ei voida ratkaista pelkästään suojelulla, vaan tarvitaan laajenevaa toimenpidevalikkoa.”
Käsitteet, joilla suojelusta, säilyttämisestä ja rakennuskannasta ylipäänsä puhutaan, ovat tärkeitä, Kalakoski sanoo. Jos esimerkiksi suojelu sanana aiheuttaa stigmaa, se on ongelmallinen. Suojelua voidaan vastustaa esimerkiksi, koska pelätään sen rajoittavan rakennuksen käyttöä.
Keskusteluun on myös pesiytynyt eräänlaista uuskieltä, jossa sanojen alkuperäinen sisältö vääntyy kummallisiin muotoihin. Kalakoski nostaa esimerkeiksi säilyttävän korjaamisen ja purkavan täydennysrakentamisen. Jos pitää puhua erikseen säilyttävästä korjaamisesta, mitä pelkkä korjaaminen sitten on – eikö sen pitäisi olla juuri säilyttämistä?
Ja eikö täydennysrakentamisessa ajatuksena ole, että rakennetaan tyhjiin väleihin ja siten täydennetään olemassa olevaa rakennuskantaa? Jos ensin pitää purkaa, jotta päästään rakentamaan, kyse on jostain muusta kuin täydentämisestä – vaikkapa yksinkertaisesti vanhojen rakennusten purkamisesta ja uusien rakentamisesta tilalle. Se voi tietysti kuulostaa monen korviin ikävämmältä kuin täydennysrakentaminen.
”Kyse on yllättävän paljon pelistä sanoilla. Kun sanoja käyttävät eri positioissa olevat ihmiset, niiden sisältö voi olla aivan eri.”
Käsitteet, joilla rakennusperinnöstä ja sen suojelusta puhutaan, pitäisikin tarkistaa vähintään kymmenen vuoden välein, Kalakoski toteaa.
Tampereen entisellä ratapiha-alueella sijaitseva, Bruno Granholmin suunnittelema tavara-asema (1907) siirrettiin vuonna 2020 viereiseltä tontilta nykyiselle paikalleen, josta purettiin samanikäinen rautatieläisten seurantalo Morkku. Operaation syynä oli ratapiha-alueelle rakennettu uusi keskustan kehäkatu. ”Molemmat rakennukset olivat jossain määrin sivuutettuja ja ne ymmärrettiin rakennusperinnöksi kunnolla vasta, kun niistä tuli uhanalaisia”, aihetta väitöskirjassaan tutkinut arkkitehti Iida Kalakoski sanoo. Kuva: Marjaana Malkamäki
Lahoavat puukaupungit
Käsitteiden merkityksestä Kalakoski kirjoittaa myös väitöskirjassaan, jonka yksi artikkeli käsittelee puukaupunkeja ja sitä, miten ne muuttuivat väheksytyistä alueista arvostetuksi rakennusperinnöksi. Artikkeli on kirjoitettu yhdessä Satu Huuhkan ja Olli-Paavo Koposen kanssa.
”Tarvittiin oma kategoriansa, puukaupunki-käsite, ennen kuin ilmiötä alettiin tunnistaa ja arvostaa.”
Tämä tapahtui 1960- ja 70-luvuilla samoihin aikoihin kun kansainvälisessä suojelukeskustelussa alettiin pelkkien yksittäisten rakennusten sijaan kiinnittää huomiota aluekokonaisuuksiin. Arkkitehti-lehti omisti vuonna 1972 kokonaisen numeron puukaupungeille ja nuorten radikaalien ehdotuksille niiden säilyttämisestä.
”Puukaupunkialueita pidettiin sellaisina, joihin keskittyi sosiaalisia ongelmia ja jotka lahoivat, mätänivät ja paloivat. Puukaupunkikeskustelun myötä ne saivat positiivisemman leiman.”
Silloisessa keskustelussa on yhtymäkohtia tämän päivän modernia rakennuskantaa koskevaan puheeseen. Usein purkamista perustellaan esimerkiksi rakennusten kunnolla, kuten sisäilmaongelmilla. Tosiasiassa nekin olisi usein mahdollista korjata, jos tahtoa olisi.
Vielä suorempi yhteys nykyhetken ja aiempien vuosikymmenten purkukeskustelujen väliltä löytyy Tampereen Amurista, entisestä puukaupunginosasta, joka purettiin 1960–80-luvuilla. Nyt siellä suunnitellaan jälleen massiivista muutosta.
”Tuolloin puisten umpikorttelien tilalle rakennettiin lamellitalot tontin keskelle. Nyt suunnitellaan ‘purkavaa täydentämistä’ ja rakennusten sijoittamista jälleen kadun varteen umpikorttelin tapaan.”
”Kaupunkisuunnittelussakin isot linjat muuttuvat vähintään 40–50 vuoden välein. Se että halutaan jatkuvasti luoda uutta ja käytetään siihen valtavasti materiaaleja ja luonnonvaroja, on iso haaste meidän ammattikunnallemme. Arkkitehteina meidän pitäisi olla kertomassa, mikä on tarpeeksi, mutta ei yhtään liikaa”, Kalakoski sanoo.
Pitäisi kääntää ajattelu niin, että korjaaminen on cool.
Purkamisen sosiaaliset ulottuvuudet
Vaikka Modernin arvo -hankkeen korteissa vaaditaan kaikkien rakennusten suojelua siinä missä Kalakoski puhuu säilyttämisestä, käytännössä tutkijat ovat keskenään samoilla linjoilla.
”Tämä pakka ei ole tiedettä vaan tarkoituksellisen provokatiivinen, eräänlainen pamfletti, joka pyrkiikin hiukan ärsyttämään ja sitä kautta herättämään keskustelua”, Savolainen toteaa.
Vaikka kaikki rakennukset määrättäisiin lähtökohtaisesti suojeltaviksi, niiden säilyttämisen tasoja voi olla erilaisia, Savolainen tarkentaa. Siihen voi kuulua voimakaskin muuttaminen, niin että esimerkiksi vain runko säilyy, tai rakennuksia voidaan laajentaa, korottaa tai muuttaa niiden käyttötarkoituksia.
Ympäristönäkökulman lisäksi myös rakennusperinnöllä itsessään on arvo, Savolainen ja Ryynänen korostavat. Siksi pakan palapelinä toimiva taustakuva on otettu itähelsinkiläisestä Meri-Rastilan lähiöstä, josta aiotaan purkaa isoja osia.
”Se on mahdollisimman tavallinen, suomalainen, tällä hetkellä hyljeksitty ympäristö, vähän niinkuin vanha Porvoo tai Rauma sata vuotta sitten”, Savolainen vertaa.
Yksi tärkeä purkamiseen liittyvä näkökulma ovatkin sosiaaliset ulottuvuudet, Ryynänen toteaa. Sen vuoksi yhdessä kortissa kysytään, pitäisikö purettavien neliömetrien lisäksi ottaa huomioon myös kotinsa menettävien asukkaiden, rikkirevittyjen yhteisöjen ja toimintaedellytyksensä kadottavien pienyritysten määrä.
”Purettavat talot eivät koskaan ole vain rakennuksia, vaan ihmiset oikeasti elävät siellä”, Ryynänen muistuttaa.
Modernin arvo -hankkeen lasinalusten toisella puolella on palapeli, josta muodostuu kuva Helsingin Meri-Rastilasta. Kuva: Silja Ylitalo
Muutosta ilmapiirissä
Aina purkamisessa kyse ei ole tehostamisesta, tiivistämisestä, homeen kaltaisista ongelmista tai edes siitä, että korjaaminen tulisi kalliiksi. Kalakoski kertoo äskettäisen esimerkin lähiöstä, jossa oli tehty laskelma sekä vanhan koulun peruskorjauksesta että uuden rakentamisesta.
Korjaaminen olisi tullut halvemmaksi, mutta uusi koulu päätettiin silti rakentaa.
”Perusteluna oli, että haluttiin nostaa alueen mainetta. Uutta pidetään Suomessa edelleen automaattisesti parempana kuin vanhaa. Pitäisi kääntää ajattelu niin, että korjaaminen on cool.”
Kalakosken mukaan ilmapiirissä on jo näkyvissä muutosta.
”Suojelukeskustelu on murroskohdassa. Käsitteitä mietitään ja uudistetaan, perusteita säilyttämisen puolesta ja sitä vastaan testaillaan. Mutta kiihtyykö samalla myös purkaminen, koska purkajat ja uudisrakentajatkin näkevät, että nyt saattavat olla viimeiset hetket käsillä?” Kalakoski pohtii.
Samaan aikaan myös arkkitehtien asiantuntemus ja ammattikuva on haasteen edessä. Se että uudisrakentamisesta siirrytään entistä enemmän kohti korjaamista ja säilyttämistä, ei ainakaan vähennä arkkitehtien työtä, Kalakoski uskoo. Asiantuntijoilla riittää tehtävää, kun on arvioitava, mitä ja millä tavalla korjataan ja miten säilytetään.
Kalakoski seurasi kotikaupunkinsa Tampereen kehitystä kaupunkikuvatoimikunnassa kuuden vuoden ajan viime kevääseen saakka.
”Sielläkin keskustelu muuttui vuosien aikana. Purkamiselle etsitään yhä useammin vaihtoehtoja ja vähintäänkin vankkoja perusteluja.”
Safan Ammattipäivä-verkkoseminaari Korjata, purkaa, rakentaa – Välineitä rakennetun ympäristön vaalimiseen 22.11. klo 13–17.
Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 5/23.
