Puheenvuoro: Puu ansaitsisi vahvemman sijan arkkitehtuuripolitiikassa

Tutkittuani viime vuosina puurakentamista kaupunkiympäristössä olen alkanut ajatella, että puurakentamisen edistäminen on ajautumassa hieman erikoiseen tilanteeseen vihreässä siirtymässä. Jotakin arvokasta on unohtunut, kun on keskitytty vahvasti nimenomaan puukerrostaloihin.

Sinänsä edistäminen on ollut johdonmukaista sekä ympäristöministeriön puurakentamisen ohjelmassa että rakennusalan omassa tutkimuksessa ja kehittämisessä. Teollisella puurakentamisella on syystäkin näissä toimenpiteissä vahva painoarvo. Ilman sitä puulla materiaalina ei voisi saavuttaa asuntorakentamisen edellyttämiä tuotantomääriä.

Edistämisessä on myös osattu tarttua 2010-luvulla virinneeseen kaupunki­keskustojen tiivistämiseen ja kaupunki­maisen rakentamisen suosioon. Kaupungit ovat olleet aktiivisesti mukana ja asettaneet kunnianhimoisia tavoitteita uuden puurakentamisen toteutusmäärille. Puu­kerrostalo on ollut teollisuuden ja kaupunkien kannalta ratkaisevan tärkeä innovaatio.

KAUPUNKIEN KANNALTA nyky­tilanteen voi hahmottaa jakona tuotannollisen ja miljööpainotteisen tarkastelutavan välillä. Teollinen rakentaminen määrittelee puurakentamisen kysymykset tuotantomenetelmien, suunnitteluosaamisen, rakentamisen prosessien, hinnanmuodostuksen ja kuluttajuuden kautta. Oikeaa yhtälöä on hankkeissa etsitty, koska puu ei edelleenkään kata kovin suurta osaa kerrostalorakentamisesta. 

Toisenlainen näkökulma puurakentamiseen ilmenee esimerkiksi arkkitehtuurikilpailuissa, joissa vähintäänkin epäsuorasti tarkastellaan puun yhteyksiä monimuotoiseen rakennusperintöön. Vielä 1980-luvulla pohdittiin paljon, miten sopeuttaa uusi puurakentaminen vanhoihin suojeltuihin puutalomiljöisiin. Nyt suhde perinteeseen on monimuotoisempi ja vapautuneempi. Puu tuntuu tarjoavan luontevan tavan yhdistellä luovasti erilaisia aineksia. Toisaalta tällaisen kehityksen on osaltaan tehnyt mahdolliseksi juuri teollinen puurakentaminen.

Nämä kaksi näkökulmaa kohtaavat toisensa kaavoittajan ja suunnittelevan arkkitehdin työpöydillä. Kaupungit ovat omaksuneet varsin käytännönläheisen ajatusmallin, jossa teolliseen puurakentamiseen tukeudutaan keinona tiivistää kaupunkia ja toteuttaa puun avulla hiilineutraaliustavoitteita. Samalla hyödynnetään puujulkisivujen kaupunkikuvallisia mahdollisuuksia. Uuden puurakentamisen sovittaminen kivikaupunkiin ei ole aina helppoa, mutta varsinkin esikaupungeissa ja uusilla asuinalueilla puu on ollut houkutteleva valinta.

Kaupungit ovat alusta saakka tiedostaneet edellä mainitut ongelmat puurakentamisen edistämisessä ja olleet huomattavan kekseliäitä niiden ratkomisessa. Keinoja ovat olleet kaavoituksen ohella esimerkiksi tontinluovutuskäytännöt, erilaiset ohjelmat, kumppanuudet, pilottihankkeet ja kerrostalojen malliratkaisut. Ilmiselvänä haasteena on kuitenkin aikataulu eli vaikeus kaavoittaa riittävästi puurakentamiseen soveltuvia tontteja kunnianhimoisten ilmastotavoitteiden aikataulussa. Moni kaupunki tähtää hiilineutraaliuden saavuttamiseen jo vuoteen 2030 mennessä. Vaikka puurakentaminen lisääntyisi suhteellisesti katsoen nopeasti, reaalinen kasvu on hidasta matalan lähtötason vuoksi. 

Julkisuudessa tätä on käsitelty vähän. Oma tulkintani on, että kysymys on voitu sivuuttaa kohdistamalla odotukset vähähiilisyyden laskentamenetelmiin ja niiden sisällyttämiseen säädöksiin. Puun otaksutaan tällöin menestyvän luonnostaan vihreässä siirtymässä, kun tavoitellaan vähähiilisyyttä, hiilivarastojen kasvattamista, resurssitehokkuutta ja kiertotaloutta. Tällaisella kehityksellä on selkeästi monia ajureita EU:n tavoitteista lähtien, mutta aikatauluongelma ei välttämättä näin ratkea, koska kokonaisuus on sekä teknisesti että poliittisesti mutkikas.

Erityinen huomio olisi kohdistettava tiiviin kaupunkiympäristön laatuun ja samassa yhteydessä myös kaupunkiluonnon vaalimiseen.

VOI SIIS OLLA ennenaikaista olettaa, ettei puurakentamista enää kannattaisi edistää muilla tavoin. Edistämiselle avautuisi uusia mahdollisuuksia, jos tarkasteltaisiin laajemmin kysymyksiä ilmastosta, luontokadosta ja kaupunkisuunnittelun tavoitteista.

Ensinnäkin olisi tutkittava uudelleen puun mahdollisuuksia pienimittakaavaisessa asuntorakentamisessa, unohtamatta erilaisia välimuotoja. Vielä parikymmentä vuotta sitten kehittäminen suuntautui sellaisiin konsepteihin kuin tiivis ja matala sekä erilaiset kaupunkipientalon muodot. Ne jäivät sittemmin tiiviin kerrostalorakentamisen varjoon. Erityinen huomio olisi kohdistettava tiiviin kaupunkiympäristön laatuun ja samassa yhteydessä myös kaupunkiluonnon vaalimiseen. Näin avautuisi laajempikin keskustelu kaupunkisuunnittelun tavoitteista.

Vähähiilisyyden rinnalla on yhä enemmän alettu korostaa luontokadon pysäyttämistä. Tällöin tarkastellaan metsien ohella kuntien maankäyttöä. Ratkaisuksi ymmärretään usein tiivis kaavoitus, joka jättää mahdollisimman paljon rakentamatonta maata. Keinona on kuitenkin myös luontohaittojen lieventäminen rakennetulla alueella. Siihen voidaan pyrkiä puutalomiljöiden suunnittelussa. Kaupunkiluonnon ja puurakentamisen yhdistelmällä voi vaikuttaa myös asukkaiden hyvinvointiin, joka jää varsinaisten ekologisten tarkastelujen ulkopuolelle.

Toiseksi puurakentaminen on jäänyt liiaksi yksittäisten kaupunkien harteille kasvuvyöhykkeillä. Sitä olisi aiempaa vahvemmin edistettävä osana laajempaa alueellista eli etenkin kaupunkiseutujen ja maakuntien kehittämistä. Puulla on kulttuurista ja aluetaloudellista arvoa, ja se sopii monenlaisiin ympäristöihin ja yhdyskuntamuotoihin.

Kolmanneksi puu ansaitsisi vahvemman sijan myös arkkitehtuuripolitiikassa. Valtakunnallisessa arkkitehtuuripoliittisessa ohjelmassa Kohti kestävää arkkitehtuuria puurakentamista ei tarkastella. Perusteena on päällekkäisyyksien välttäminen suhteessa muihin rakennetun ympäristön ohjelmiin. Maisemapolitiikkaa pohjustavassa julkaisussa Yhteiset maisemat puurakentaminen mainitaan vain ohimennen. Tällainen erillisyys on tavallaan johdonmukaista muttei välttämättä palvele puurakentamisen kehittämistä, koska monet kiinnostavat kysymykset oleilevat ohjelmien välisillä rajapinnoilla.

Kirjoittaja on yhdyskuntasuunnittelun yliopistotutkija sekä asumis- ja kaupunkitutkimuksen dosentti Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 3/23.