Puheenvuoro: Modernin arkkitehtuurin vastustaminen on osa oikeistopopulistista liikehdintää

“Rumien betonilaatikoiden” vastustamisessa ja uustraditionalismin puolustamisessa ei ole kyse ainoastaan esteettisistä mieltymyksistä, vaan usein modernin arkkitehtuurin kritiikki kietoutuu osaksi oikeistopopulistista politiikkaa.

Teksti: Aleksi Lohtaja

Ylen kolumnisti, dosentti Jari Ehrnrooth kirjoitti modernismin ylivallasta suomalaisissa kaupungeissa 3.6.2022 julkaistussa kolumnissaan ”Miksi ihmiset pakotetaan elämään rumissa betonilaatikoissa”. Ehrnroothin mukaan modernistit tuhosivat suomalaisista kaupungeista traditionaalisuuden, kauneuden ja koristeellisuuden.

Kolumnin perusajatus vastaa Suomessa viime vuosina käytyä keskustelua, jossa on vaadittu paluuta klassismiin tai esimerkiksi jugendarkkitehtuuriin. Keskustelussa ne nähdään ihmisille viihtyisänä rakennettuna ympäristönä modernismin, postmodernismin ja nykyarkkitehtuurin sijaan. Tämän näkökulman mukaan valtaosa kaupunkilaisista pitää viihtyisänä arkkitehtuurina nimenomaan uustraditionalistisia tyylisuuntia, vaikka arkkitehdit eivät suostu tätä hyväksymään.

Rumien betonilaatikoiden vastustamisessa ei ole kuitenkaan kyse ainoastaan arkkitehtien ja ”kansan” makupreferenssien erosta. Modernin arkkitehtuurin vastustamisesta ja uustraditionalismin puolustamisesta on tullut viime vuosina erityisesti oikeistopopulistisen liikehdinnän poliittinen strategia.

 

VUONNA 2019 saksalainen arkkitehtuurijulkaisu ARCH+ julkaisi klassisen arkkitehtuurin ja uuden eurooppalaisen oikeistopopulismin yhteyttä käsitelleen Rechte Räume – Bericht einer Europareise -teemanumeron. Siinä osoitetaan, miten rumien modernien betonilaatikoiden kritiikki ei ole ainoastaan kiistaa esteettisistä preferensseistä. Sen kautta tuotetaan myös politiikkaa, jonka pyrkimys on palauttaa ”alkuperäinen” eurooppalaisuus ja länsimainen kulttuuri takaisin loistoonsa.

Arkkitehtuuriteorian professorina toimiva Stephen Trüby kutsuu tätä arkkitehtuuriin liittyväksi metapolitiikaksi. Metapolitiikalla tarkoitetaan poliittisen päätöksenteon pohjalla oleviin arvoihin vaikuttamista. Tällaisen politiikan keskiössä ovat kulttuuri, kieli, ideat ja erilaiset arvojärjestelmät.

Rumien betonilaatikoiden vastustamisessa ei ole kyse ainoastaan arkkitehtien ja ”kansan” makupreferenssien erosta.

Viime vuosien oikeistopopulistisessa liikehdinnässä onkin havaittavissa tällaista metapolitiikkaa, erityisesti mitä tulee ”eurooppalaisuuden” arvojen vaalimiseen. Monet oikeistopopulistit ovat oikeuttaneet esimerkiksi epäsuoran rasistista politiikkaa verhoamalla sen perinteisten länsimaisten ja eurooppalaisten arvojen ja elämäntavan puolustamiseksi. Modernismi taas nähdään usein tällaisen elämäntavan uhkana.

Tästä näkökulmasta esimerkiksi eurooppalainen kulttuuriperintö kaikessa arvokkuudessaan toimii myös poliittisen ulossulkemisen välineenä. Tämä ei tietenkään tarkoita, että länsimaisen kulttuuriperinnön vaaliminen olisi automaattisesti ulossulkevaa. Samalla tavalla myös uustraditionalistisia tyylisuuntia kannatetaan hyvin erilaisista syistä ja valtaosin ilman minkäänlaisia poliittisia motiiveja.

Siitä huolimatta traditionalismiin liittyvä metapoliittinen taso ja sen vaikutus poliittiseen päätöksentekoon on kuitenkin hyvä tiedostaa. Ei ole kenties sattumaa, että Donald Trumpin presidenttikaudella tehty esitys ”Making federal building beautiful again” vaati, että Yhdysvaltain liittovaltiohallinnon tilaamat uudet julkiset rakennukset on tehtävä ”kauniiksi”, siis kertaustyylien arkkitehtuuria noudatellen. Esityksen mukaan juuri kertaustyylien kauneuden kautta on mahdollista tavoittaa ”Amerikan idea”.

Myös Isossa-Britanniassa konservatiivipuolueen aloitteesta syntynyt Building Better, Building Beautiful -komissio pyrki tuomaan keskustelun kauneudesta ja traditionalismista osaksi Britannian asuntopolitiikkaa. Komission johdossa toiminut Sir Roger Scruton tunnetaan nimenomaisesti pitkän linjan konservatiivisuuden, traditionalismin ja länsimaisten arvojen puolustajana sekä modernin arkkitehtuurin voimakkaana kriitikkona.

Eikö kuitenkin se, että asuntopolitiikassa keskitytään määrän ohella myös laatuun, siis juuri rakennusten kauneuteen, ole vain hyvä asia? Rakennetun ympäristön moninaisuus ja esteettinen laatu ovat varmasti asioita, joita kaikki kannattavat. Mutta kenen ehdoilla tätä laatua määritellään? Ja onko esimerkiksi brutalismin vastustaminen näissä hankkeissa ylipäätään puhtaasti esteettistä ja kauneuteen perustuvaa?

 

ARKKITEHTUURIN TUTKIJA Tim Verlaan esittää, että Building Better, Building Beautiful -komission raporteissa esiintyvä brutalismin vastustaminen ja klassisen arkkitehtuurin kauneuden puolustaminen ovat usein myös poliittisia argumentteja hyvinvointivaltiota vastaan. Kyse ei ole toki uudesta ilmiöstä. Margaret Thatcherin aikakaudella 1980-luvulla Isossa-Britanniassa tapahtui tunnetusti suuri siirtymä julkisesta asuntotuotannosta ja valtiojohtoisesta asuntopolitiikasta yksityisomistajuutta korostavaan malliin.

Myös tuolloin brutalismia kritisoitiin hyvinvointivaltiollisen asuntopolitiikan tyyppiesimerkkinä hyvin samanlaisilla argumenteilla kuin nykyisin: betonilaatikoiden harmaus ja monotonisuus passivoivat ihmisiä ja tekevät heidät riippuvaisiksi julkishallinnosta ja sosiaalituista.

Esimerkiksi Alison ja Peter Smithsonin suunnitteleman suojellun Robin Hood Gardens -arkkitehtuurikokonaisuuden purkamisen voikin nähdä arkkitehtuuriin liittyvän metapolitiikan traditiomyönteisyyden toisena puolena. Siinä missä klassista arkkitehtuuria puolustetaan siihen liittyvien poliittisten arvojen nimissä, brutalismia vastustetaan siihen liittyvien käänteisten poliittisten tavoitteiden vuoksi.

Tästä näkökulmasta myös Jari Ehrnroothin kritiikin rumia betonilaatikoita kohtaan voi lukea ensisijaisesti laajempana kamppailuna siitä, minkälaisille poliittisille arvoille yhteiskuntaa tulisi rakentaa. Samanlaista metapolitiikkaa on havaittavissa myös Ehrnroothin aikaisemmissa kolumneissa, joissa on vaadittu liberalismin nimissä muun muassa terveydenhuollon yksityistämistä kokonaan, valtion holhouksen lopettamista ja penätty ihmisiä ottamaan vastuuta omasta elämästään.

Modernistisen arkkitehtuurin kritiikki tuo tähän lisäulottuvuuden: yksilöiden vastuunotto omasta elämästään ei ole hänen mukaansa mahdollista niin kauan kun joudumme elämään mieltä madaltavassa ja aisteja lannistavassa modernistisessa ympäristössä.

 

KUTEN TODETTUA, modernismivastaisuutta tai traditionaalisen arkkitehtuurin muotokielen arvostamista ei pidä automaattisesti tulkita poliittisena argumenttina suuntaan tai toiseen. Monin paikoin esimerkiksi uusjugendia edustavat ehdotukset täydennysrakentamiseksi myös ilmentävät kiinnostavaa, uudenlaista ja ennakkoluulotonta tulkintaa kaupunkitilan eri historiallisista kerrostumista ja niiden jatkumoista.

Tästä huolimatta klassisen arkkitehtuurin puolustaminen kauneuden nimissä ei ole välttämättä täysin viatonta tai poliittisesti neutraalia. Tulisikin kysyä, minkälaisia poliittisia arvoja ja olettamuksia siihen sisältyy ja mitä yhteiskunnassa pidetään kyseenalaistamattomasti sinä klassisena kauneutena, johon Ehrnrooth ja muut haluavat jatkuvasti palata.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori, jonka väitöskirja Architecture as Spatial Configuration of Politics tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa kesäkuussa.

Puheenvuoro-kirjoitus on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 4/22.

Hae sivustolta:

X