Puheenvuoro: Hirttä pidetään terveellisenä ja “rehellisenä” materiaalina, mutta myös mökkimäisenä ja maalaisena
Matti Lakkala tutki väitöstyössään suomalaisten arkkitehtien ja arkkitehtuurin kokijoiden käsityksiä hirrestä.
Teksti: Matti Lakkala
“Olen melkein joutunut kerran suunnittelemaan hirsitalon, mutta lopulta sain suostuteltua asiakkaan rakentamaan talon teräsrunkoisena.”
Tämä lainaus erään jo varttuneemman suomalaisen arkkitehdin haastattelusta ei päätynyt suorana Oulun yliopistossa joulukuun alussa tarkastettuun väitöskirjaani, mutta kuvastaa osuvasti sitä, miten monella tapaa haastavaksi ja ristiriitaiseksi materiaaliksi hirsi koetaan arkkitehtisuunnittelun näkökulmasta.
Israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari on kirjoittanut kulttuurisesta taakasta, joka huomaamatta ohjaa valintojamme. Esimerkkinä Harari käyttää pihanurmikkoa, joka oli myöhäiskeskiajan Ranskassa ja Englannissa aateliston statussymboli, mutta tuntuu nykyisin kuuluvan itsestään selvästi tavallisen omakotitalon ympärille. Mukaillakseni Hararin ajatusta, hirteen liittyvä kulttuurinen taakka ohjaa huomaamatta ajatuksiamme siitä, millaista hirren käytön arkkitehtuurissa tulisi olla.
Hirsirakentamisella on vuosituhantiset perinteet maailman havumetsäisillä alueilla. Suomessakin hirrestä on salvottu pirttejä 600-luvulta lähtien. Oma lukunsa on 1950-luvulla alkanut teollinen hirsituotanto, jossa arkkitehtuuri jäi varsinkin aluksi tuotantotekniikan jalkoihin. Väitöstutkimuksessani selvitin haastattelujen avulla, mitä mieltä arkkitehdit ja arkkitehtuurin kokijat ovat hirrestä rakennusmateriaalina. Kävi ilmi, että hirsi koettiin mökkimäisenä ja maaseutumaisena materiaalina.
Tänä päivänä hirttä halutaan kuitenkin käyttää myös sellaisissa rakennustyypeissä ja ympäristöissä, joissa vaatimukset arkkitehtuurille ovat aivan toisenlaisia. Myös teknisesti lamellihirsi poikkeaa varsin paljon perinteisestä yksipuisesta hirrestä, mikä herättää kysymyksen: mitä hirsi tänä päivänä on?
TUTKIMUKSENI päätavoitteena oli muodostaa tektoniikan näkökulmasta käsitys hirrestä nykyaikaisena arkkitehtonisena materiaalina. Pyrin selvittämään, kuinka hirrestä suunnittelemalla voitaisiin saavuttaa arkkitehtonisesti mahdollisimman laadukas lopputulos.
Tektoniikan käsitteellä tarkoitan tutkimuksessani sitä, että hirsi vaikuttaa arkkitehtoniseen tilaan sekä kokemuksen että rakenteen tasoilla. Kokemuksen tasoa koskevat haastattelut tehtiin Helsingissä vuonna 2017 Hirsitetris-paviljongin yhteydessä, josta myös alun sitaatti on peräisin, ja Oulussa vuonna 2018, jolloin haastateltavana oli maallikoita. Näiden jälkeen selvitin hirren tektoniikan ja arkkitehtonisen laadun välistä yhteyttä haastattelemalla suunnittelevia arkkitehteja viime syksynä valmistuneen Monion kilpailu- ja suunnitteluvaiheesta sekä 2010-luvulla suomalaisissa arkkitehtuurijulkaisuissa esitellyistä hirsirakennuksista.
Eräs keskeinen piirre, jonka haastateltavat tutkimuksessani liittivät hirteen, on sen koettu terveellisyys. Sen nähtiin olevan jopa määrittävä tekijä nykyisten lamellihirsien ”hirsisyydelle”. Eräs haastateltava totesi, että lamellihirsi on hänelle edelleen hirttä, mikäli se liimasta huolimatta on yhtä terveellinen materiaali kuin perinteinenkin hirsi.
Tärkeä syy hirren koetulle terveellisyydelle on tutkimukseni perusteella hirsirakenteen ymmärrettävyys. Umpipuista koostumusta pidettiin tavallista kerroksellista seinärakennetta parempana kosteusongelmien kannalta. Ymmärrettävyyttä tukee myös hirsirakenne itsessään: kantava rakenne rajaa tilaa ja muodostaa näkyvät pinnat ulos ja sisälle. Miellyttävinä ja kauniina koetut näkyvät nurkkaliitokset niin ikään edistävät rakenteen ymmärrettävyyttä: umpipuinen koostumus näkyy yhdellä vilkaisulla. Tällainen rakenteen ymmärrettävyyteen liittyvä koettu terveellisyys vaikuttaisi tämän ja aiemman puututkimuksen valossa erottavan hirren muusta puurakentamisesta.
Hirsirakenteen ymmärrettävyys näyttäytyy tutkimuksessani keskeisenä myös arkkitehtonisen laadun kannalta. Haastatelluilla arkkitehdeilla oli intuitiivinen pyrkimys käyttää hirttä näkyvänä rakenteena ja sitä kautta korostaa sen roolia arkkitehtonisessa kokonaisuudessa. Haastateltavien lähes ainutlaatuisena, hirsirakenteelle ominaisena piirteenä pitämästä ”rehellisyydestä” arkkitehdin tulisi heidän mukaansa kyetä ”ottamaan kaikki ilo irti”, kuten eräs haastateltava asian kuvasi.
Tutkimukseni johtopäätösten perusteella teollinen liimahirsi, erityisesti ristiinlaminoitu painumaton hirsi, voidaan nähdä paitsi hirtenä myös nykyaikaisena massiivipuisena rakennuselementtinä, joka kulttuurisen kehityksen tuloksena muistuttaa ulkomuodoltaan perinteistä hirttä.
Suomessa hirrestä on salvottu pirttejä 600-luvulta lähtien.
HARARIN mukaan kulttuurisesta taakasta voi vapautua, kun siitä tulee tietoiseksi. Uskonkin, että tutkimuksessani muodostetun ymmärryksen kautta voidaan vähentää sitä hankaluutta, joka hirren käyttöön arkkitehtonisena materiaalina tällä hetkellä liittyy.
Voimakkaasti kehittyneiden ja yleistyneiden ristiinlaminoitujen hirsien myötä hirsiarkkitehtuurissa on yleistynyt myös hirsien ja muiden kantavien materiaalien hybridirakenteet. Tutkimuksessani ei-kantava hirsirakenne näyttäytyi arkkitehtien silmissä vähemmän aitona ja jopa sen järkevyyttä kyseenalaistettiin. Ajattelen, että tämä on yksi esimerkki hirteen liittyvästä kulttuurisesta taakasta.
Jos painumaton lamellihirsi nähdäänkin massiivipuisena rakennuselementtinä, voidaan kulttuurisesta taakasta kenties vapautua suhtautumalla ei-kantavaan hirsirakenteeseen eri tavalla. Ei-kantavaakin hirsirakennetta hyödyntämällä voidaan saavuttaa ymmärrettävä, vaikuttava ja yhtenäinen arkkitehtoninen kokonaisuus – arkkitehtonista laatua – kuten vaikkapa Moniossa.
Kirjoittaja on arkkitehti, jonka väitöskirja Nykyaikainen hirsi tektoniikan näkökulmasta. Suomalaisten käsityksiä hirrestä arkkitehtonisena materiaalina tarkistettiin Oulun yliopistossa joulukuussa.