Puheenvuoro: Arkkitehtuuri kuuluu sekä taiteen ja kulttuurin piiriin että kiinteistö- ja rakentamisalaan, mutta kokonaisnäkemystä arkkitehtuuripolitiikasta ei ole kellään

Vaikka usein puhumme Suomesta arkkitehtuurin ja muotoilun maana, hallintomme on yllättävän heikosti rakentunut tukemaan tai edistämään arkkitehtuuria. Laadukas rakennuskulttuuri on moni­tahoinen ja -alainen kokonaisuus, ja ulkolaidalta katseltuna arkkitehtuurilla on mennyt ihan hyvin myös liiketoimintana.

Ehkä juuri siksi arkkitehtuuri tuntuu usein jäävän hallintosiilojen väliin, ja kokonaisnäkemys valtion roolista arkkitehtuurin edistämisessä jää puuttumaan. Nykytilanne ei tarjoa parhaita edellytyksiä suomalaisen arkkitehtuurin potentiaalin hyödyntämiselle.

Olen nyt muutaman vuoden työskennellyt asiantuntijana valtion taide- ja kulttuurihallinnon alalla, melko harvalukuisten arkkitehtien joukossa. Oman virastoni tehtävät on aikanaan asetettu taiteilija­politiikan ja valtionavustustoiminnan ehdoilla. Tämä hallintokehikko määrittelee toiminnan raamit. Arkkitehtuuria voidaan pääosin edistää vain virastoa ohjaavien säädösten ja tavoitteiden puitteissa. Esimerkiksi arkkitehtuuripolitiikkatyötä tehdään Taiteen edistämiskeskuksessa julkisen taiteen edistämisen nimikkeellä. Työtä tulosohjaavat melko erilaiset mittarit kuin vaikkapa rakennuskulttuurin laatu.

Muistan myös ihmetelleeni, etenkin aloittaessani nykyisessä tehtävässäni, miksi vain joissakin ministeriöissä tai virastoissa on ”arkkitehtirooleja”. Ympäristöministeriö, Museovirasto ja maakuntien liitot ovat perinteisesti työllistäneet arkkitehteja, mutta arkkitehtuuripolitiikkaa ohjaavassa opetus- ja kulttuuriministeriössä ei pysyviä alakohtaisia asiantuntijuuksia ole. Myöskään aluekehityksestä, kaupunkipolitiikasta tai luovista aloista vastaavassa työ- ja elinkeinoministeriössä tai kulttuuri­hyvinvoinnin kysymysten parissa toimivassa sosiaali- ja terveysministeriössä ei arkkitehteja juuri työskentele.

Arkkitehtuuripolitiikkamme onkin ennen kaikkea taide- ja kulttuuripoliitiikkaa. Suunnittelun, maankäytön sekä kiinteistö- ja rakennusalan kokonaisuudessa on toki kosolti poikkihallinnollista julkista toimintaa, kehitysohjelmia ja miljoonahankkeitakin, mutta arkkitehtuuripolitiikka ohjataan kulttuurialan virkatyönä. Jos joskus arkkitehtuurin alalla ihmettelemme, miksi jotain ei tehdä, edistetä tai tueta – tai miksi arkkitehtuurin ääni ei kuulu – ovat taustalla usein rakenteet ja kulloisenkin politiikka-alueen muut pääaiheet.

ARKKITEHDIT eivät ole kulttuuripoliittisen keskustelun, taiteenalojen akuuttien huolenaiheiden tai aktiivisen lobbauksen keskiössä. Esimerkiksi uudessa hallitusohjelmassa tai kulttuurialojen työryhmien selvityksissä arkkitehtuuria ei juuri mainita. Onkin paradoksaalista, että vaikka rakentamisessa pyörii paljon rahaa ja kuluu resursseja, valtion budjettikeskustelussa arkkitehtuuri kuuluu visuaalisiin taiteisiin. Jos taiteista leikataan, leikataan myös arkkitehtuurin julkista tukea – kuten vaikkapa paikallisten arkkitehtuuriohjelmien edistämistä. 

Miksi näin sitten on? Kyse on mielestäni hiljaisesta rakenteiden purkautumisesta. Ajan myötä muutoksia on tapahtunut myös valtion asiantuntijarooleissa. Jos joku muistelee edellisen valtakunnallisen apoli-ohjelman aikaista valtion rakennustaidetoimikuntaa, on hyvä huomata, että nykyään vastaavaa alaa seuraavaa ja varsin toimivaltaista elintä ei enää ole. Arkkitehtuurin vähäisiksi käyneiden apurahojen ja yhteisöjen avustusten saajat päättää nykyisin taiteen edistämiskeskuksen valtionavustuksia jakava arkkitehtuuri- ja muotoilutoimikunta.

Omaan tehtäväkenttääni on muutaman vuoden aikana kuulunut arkkitehtuuripolitiikan, julkisen taiteen ja rakennetun ympäristön kehityshankkeita ja asiantuntijatyötä. Monilta osin nämä tehtävät voisivat olla täysin erillisiä rooleja, kuten vaikkapa Ruotsissa. Suomessa ei kuitenkaan ole arkkitehtuuriin, rakentamiseen tai rakennettuun ympäristöön keskittyvää virastoa, tiimiä, valtakunnanarkkitehtia tai muuta kokoavaa näkemystä edustavaa elintä. Ja toisin kuin vaikkapa Virossa, meillä ei ole opetus- ja kulttuuriministeriössäkään varsinaista arkkitehtuurin asiantuntijaa.

Sellainen arkkitehtuuripoliittinen työ tai arkki­tehtuurin edistäminen, josta monissa Euroopan maissa on vastaa erillinen julkinen toimija tai virasto ja joista Davosin julistuksessa tai Euroopan komission OMC-työryhmän (Open Method of Coordination) arkkitehtuuripolitiikkaraportissa puhutaan, toteutuu Suomessa lähinnä väliaikaisten tehtävien ja määrärahojen kautta. Arkkitehtuurin, maisema-arkkitehtuurin tai muotoilunkaan edistämisellä ei Suomessa ole pysyvää virkaosoitetta.

Suomen arkkitehtuuripolitiikka ei myöskään sisällä etukäteen mietittyä työnjakoa siitä, millaisilla rooleilla ja yhteistyön muodoilla hallinnossa pitkäjänteisesti toimitaan laadukkaan ympäristön tavoitteiden saavuttamiseksi. Taideala- ja kiinteistö- ja rakentamisala toimivat eri maailmoissa. Kuntienkin kulttuuritoimi harmittelee, että teknisen puolen kanssa on vaikeaa päästä samaan pöytään. Yhteistyötä ja kokonaisnäkemystä kaivataan. 

Rakenteiden puutteita meillä paikkaavat alan toimijoiden, arkkitehtien ja muiden ammattilaisten hyvä yhteinen tahto. Nykyongelmat konkretisoituvat kuitenkin ohjelmien, suositusten ja linjausten jalkautuksen myötä. Hyväntahtoisetkin verkostot kaipaavat linjanvetoa.

Rakenteiden puutteita meillä paikkaavat alan toimijoiden, arkkitehtien ja muiden ammattilaisten hyvä yhteinen tahto.

OMA TULKINTANI tilanteesta on, että arkkitehtuurin ja valtion suhdetta ei Suomessa ole viimeisen vuosikymmenen aikana kovin tarkasti mietitty, koska rakentamista ja toimintaa on riittänyt. Mutta onko nykytilanne lainkaan kestävä maailmassa, jossa parempi rakentaminen, maankäyttö, alueiden elinvoimaisuus, hyvinvointi sekä suunnittelun ja arkkitehtuurin luova, toiminnallinen ja esteettinen ongelmanratkaisukyky hyödyttäisi meitä kaikkia? Myös kansainvälisen, valtakunnallisen, paikallisen ja kollegiaalisen rakennuskulttuurieetoksen tulisi sykkiä samaan tahtiin. Tämä kaipaa enemmän huomiota.

Tilanteen parantamiseksi, tai ainakin keskustelun laajentamiseksi, mahdollisen vaikuttamisen paikkoja on lähitulevaisuudessa useita. Kulttuuripoliittinen selonteko on käynnistymässä toden­näköisesti vauhdikkaasti. Sivistyshallinto 2030 -hanke on muokkaamassa taidealan virastokenttää ja organisaatiorakenteita. Aluearkkitehtitoimintaa selvitetään uudella otteella. Näissä prosesseissa rakennuskulttuuri olisi mahdollista viimeinkin integroida paremmin suomalaiseen julkishallintoon.

Kirjoittaja on arkkitehti ja filosofian tohtori, joka työskentelee Taiteen edistämiskeskuksessa arkkitehtuurin ja julkisen taiteen asiantuntijana.

Puheenvuoro-kirjoitus on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 4/23.