Pääkirjoitus: Hämärät huoneet

Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 5/2020.

Kimmo Lylykangas. Kuva: Jari Kiuru.

Arkkitehti-lehti (2/2020) ja Helsingin Sanomat (”Nyt tehdään ikkunattomia huoneita”, 29.3.2020) ovat molemmat tahollaan herätelleet keskustelua uu­sien asuinrakennusten päivänvalo-olosuhteista. Tämän tulisi olla meidän ammattikuntamme ydinosaamista.

Jori Uusitalo ja Valentin Valotie toteavat Arkkitehti-lehden artikkelissaan, että suomalaisen säädösohjauksen prosenttiperusteinen vähimmäisvaatimus valoaukon koolle ei riitä takaamaan asuntojen valoisuutta. Kirjoittajat kysyvät, voisiko vaatimuksen asettaa päivänvalosuhteen avulla.

Uudenlaisten arviointimenetelmien tarve korostuu tiiviissä kaupunkirakenteessa. Erityisesti asuinkerrostalokorttelien alimmissa kerroksissa päivänvalon määrä jää oleellisesti kaikkien kansainvälisten suositustasojen alapuolelle. Tilannetta on käytännössä mahdotonta korjata myöhemmin.

Kehittyvä kerrostalo -ohjelmaan kuuluvassa kerrostalokohteessa tarkasteltiin asuinhuoneiden päivänvalosuhdetta. Jätkäsaaren tiivis kaupunkirakenne leikkasi ensin pois puolet päivänvalosta, ja sen jälkeen julkisivua ympäröivä lasitettu parvekevyöhyke puolitti jäljelle jäävän valon määrän. Ikkunaan lankeava auringonvalo oli siis jo leikkautunut alle neljännekseen, ennen kuin säädösohjauksen prosenttivaatimusta alettiin soveltaa.

Vuonna 2018 voimaan astunut eurooppalainen päivänvalostandardi pitää päivänvalosuhdettakin riittämättömänä arviointimenetelmänä ja ehdottaa sen sijaan ilmastoperusteista mallintamista sekä neljää erilaista arviointimenetelmää. Näillä menetelmillä arvioidaan auringon hajasäteilyn määrää (päivänvalosuhdetta), suoran auringonsäteilyn määrää, häikäisyltä suojautumista sekä näkymää.

Tallinnan teknillisen yliopiston TalTechin työryhmän (Hanna Vikberg, Kimmo Lylykangas, Francesco De Luca) ympäristöministeriölle laatima tuore selvitys vertaa asuinhuoneiden päivänvalo-olosuhteiden säädösohjausta Pohjoismaissa ja Virossa. Edistyksellisintä säädösohjaus on Virossa, jossa käytetään kahta keskeisintä eurooppalaisen standardin mukaista arviointitapaa: suoran auringonsäteilyn määrää ja päivänvalosuhdetta. Suoran auringonsäteilyn vaatimus merkitsee esimerkiksi sitä, että ainoastaan pohjoiseen suuntautuva asunto ei saa rakennuslupaa. Asemakaavoitusta varten on luotu työkaluja, joilla päivänvalo-olosuhteiden toteutumista voidaan tarkastella jo kaavaa laadittaessa.

Valoton asunto on yleensä kuitenkin vain huonoa suunnittelua.

Arkkitehtuurissa päivänvalon mestarit eivät tietenkään mittaa valon määrää. Tuore arkkitehdin lopputyö TalTechissa osoittaa kiinnostavasti, että monet valostaan kuuluisat interiöörit käyttävät häikäisyksi luokiteltavia kontrasteja; näkymät saattavat puuttua kokonaan, ja valaistustaso voi tarkoituksellisesti olla erittäin matala. Valoton asunto on yleensä kuitenkin vain huonoa suunnittelua.

Onko jokaisesta rakennuksen laatutekijästä sitten välttämätöntä kirjoittaa säädös, joka kuormittaa suunnittelua uusilla laskennallisilla tarkasteluilla? Päivänvaloesimerkki osoittaa, että kokemusperusteinen tieto ei aina riitä ja selkänojaksi saatetaan tarvita laskennallista tarkastelua. Energiatehokkuus ja kustannukset ohjaavat pienentämään ikkuna-aukotusta, ja numerot ovat vahvoja argumentteja.

Kustannuslaskenta, ylilämpenemistarkastelut ja energialaskenta on uskottu paremmille asiantuntijoille – näinköhän käy myös hiilijalanjälkitarkastelujen kanssa? Päivänvaloa koskeva osaaminen olisi syytä pitää arkkitehtien käsissä.

Kimmo Lylykangas
professori, arkkitehti SAFA 

Hae sivustolta:

X