Pääkirjoitus: Asumisen uusi minimi

Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 6–7/2020.

Henna Helander.

Asuminen ja koti ovat ihmiselle elämän merkittävimpiä asioita. Ihmiset viettävät sisätiloissa jopa 90 prosenttia ajastaan, ja siitä suurimman osan kotonaan. Vanhukset ja liikkumisrajoitteiset voivat viettää kotonaan vuosikausia käymättä ulkona. Meillä ei ole varaa huonoon asumiseen.

Koti on identiteetin jatke ja parhaimmillaan turvallinen ja viihtyisä. Jokaisessa kodissa pitäisi olla mahdollisuus voida hyvin, olla tarpeeksi tilaa, valoa ja näkymiä.

Suomessa asuntorakentamisessa on pitkään korostettu toiminnallisuutta. Asuntosuunnittelun pääajatuksena on ollut, että tilat palvelevat monenlaisia asukkaita, erilaisia tarpeita ja elämäntilanteita. Jokaiselle perustoiminnolle tulisi olla tarvittava tila.

Nyt tilanne on muuttunut. 2010-luvulla kerrostalorakentamisessa on alkanut tehokkuuden aikakausi. Tonttitehokkuuden ja porrashuoneiden syöttötehokkuuden maksimointi on johtanut asuinrakennusten runkosyvyyksien kasvuun. Samalla on pienennetty asuntojen ja huoneiden kokoa.

Mitä tämä merkitsee asumiselle? Runkosyvyyden kasvu yhdessä yhä pienenevien asunto- ja huonekokojen kanssa on heikentänyt radikaalisti asuntojen toiminnallisuutta. Yhä useam­mat asunnot ovat vaikeasti kalustettavia, huoneiden monikäyttöisyys on vähentynyt, säilytystilat ovat supistuneet, yksityisyyteen asunnon sisällä ei ole mahdollisuuksia, huoneet ovat päiväsaikaankin hämäriä eikä asunnoista juuri avaudu näkymiä ulos.

Jokaisessa kodissa pitäisi olla mahdollisuus voida hyvin.

Suomalainen asuntorakentaminen on ollut pitkään varsin yksipuolista ilmiasultaan ja asumisen konsepteiltaan. Harvassa ovat kohteet, joissa kerroskorkeus on kolmen metrin minimiä korkeampi tai joissa asuntoja olisi suunnattu erilaisille yhteisöille. Polveilevia terassitalojakaan ei ole nähty lähes 30 vuoteen. Kuitenkin 2010-luvulle asti Suomessa tehtiin erittäin tasokkaita perusasuntoja kaikille ihmisille, kaupungin vuokrataloista kovan rahan taloihin. Tämä on ollut ylpeytemme. Nyt tämä perusasuntokin on kokenut kovia, ja siitä on tullut yhä useammin epäkäytännöllinen ja pimeä putkilo.

Arkkitehtisuunnittelua ohjataan yhä tiukempien tehokkuuslukujen avulla. Hyvän elinympäristön luominen ei ole enää arkkitehdin ammattitaidosta kiinni – sille ei yksinkertaisesti anneta onnistumisen mahdollisuuksia.

Asunnot ovat täällä vielä meidän jälkeemme, seuraavien sukupolvien käytettävissä. Niiden on sovittava seuraavien epidemioiden karanteenioloihin, etätyön tarpeisiin ja uudentyyppisten perheiden kodeiksi. Ne eivät saa rasittaa ilmas­toamme enempää kuin on välttämätöntä, ja niissä pitää pystyä elämään vähähiilisesti mutta monin eri tavoin. Asuin­rakennusten tulee myös kestää kauemmin kuin nykyiset laskennalliset 50 vuotta, ja niiden ylläpidon ja peruskorjausten tulee viedä mahdollisimman vähän resursseja.

Meidän täytyy tehdä asumisen suhteen kurssinmuutos. Vaatikaamme mahdollisuutta tehdä taas kaunista, käyttökelpoista ja kestävää asuntoarkkitehtuuria! Valoisat ja monikäyttöiset asunnot, viihtyisät ulkotilat, joustavat ja vähämateriaaliset runkoratkaisut sekä kauniisti vanhenevat materiaalit ja julkisivut olkoot asumisen uusi minimi.

Me pystyimme siihen 1950-luvulla sotien jälkeen – miksi emme pystyisi siihen nyt?

Tänä vuonna kesää vietetään tavallista enemmän kotona ja koti-Suomessa. Toivotan lukijoille valoisaa ja leppoisaa kesää – iloitkaamme valosta ja varjoista!

Henna Helander
SAFAn puheenjohtaja

Hae sivustolta:

X