Oma koti, paras koti

Melko pienilläkin korjauksilla voidaan tukea ikääntyvien asumista kotona­, kirjoittaa Tapio Kaasalainen. Kaasalainen tutki väitöstyössään, miten 1960–1980-luvun kerrostaloasuntoja voidaan muokata ikääntyvien tarpeisiin.

Tapio Kaasalainen. Kuva: Jonne Renvall

Useimmat ihmiset haluavat asua kotona mahdollisimman pitkään, mahdollisimman itsenäisesti. Väestön ikääntyessä vauhdilla tämä on myös yhteiskunnallisesti yhä tärkeämpää. Samaan aikaan asunnot ikääntyvät ja vastaavat yhä heikommin asumisen muuttuviin vaatimuksiin.

Uudisrakentaminen ei yksinään riitä poistamaan tarjonnan ja tarpeen välistä kuilua. Väestö ikääntyy nopeammin kuin asunto­kanta nuorentuu. Lisäksi monissa osissa Suomea asuntoja on jo nyt tarpeeksi, jopa tyhjillään. Silloinkin kun kysyntää riittää, purkaminen ja korvaava uudisrakentaminen eivät yleensä ole rakennetun ympäristön kestävän kehityksen kannalta paras ratkaisu.

Ei myöskään sovi sivuuttaa inhimillistä näkökulmaa ja asukkaan kiintymystä asuntoonsa. Samassa paikassa on usein asuttu vuosikymmeniä, ja niiden aikana asunnosta, talosta ja alueesta on muodostunut koti. Tuttu elinympäristö sosiaalisine suhteineen tuntuu turvalliselta ja tukee aktiivisuutta ja itsenäistä arjesta suoriutumista. Jalat edellä -asenne muuttamiseen ei tietenkään koske kaikkia, mutta sen tulisi olla oma valinta.

Selvitin väitöstyössäni korjausrakentamisen mahdollisuuksia ikääntyneiden kotona asumisen tukemiseksi 1970-luvun ympäristön kerrostalokannassa. Suomessa väestön ja asuntokannan ikääntyminen kohtaavat laajimmin juuri 1970-luvun tienoon kerrostaloissa. Niissä asukkaat ovat keskimääräistä vanhempia ja rakennukset usein korjaustarpeessa paitsi toiminnallisesti myös teknisesti.

Väistämättömiä teknisiä perusparannuksia onkin esitetty otolliseksi ajankohdaksi myös esteettömyyden parantamiselle. Suomen kerrostaloasunnoista vajaa neljännes on 1970-luvulta ja puolet 1960–80-luvuilta, joten haaste on mittava.

Tutkimuksessa tunnistetut 18 toistuvaa asuntotyyppiä kattavat yhteensä yli 80 % tarkasteluaikavälin kerrostaloasunnoista, noin 390 000 asuntoa. Jo kuusi yleisintä, kuvassa sinisellä korostettua asuntotyyppiä yltävät yli 60 % osuuteen.

Runsaslukuisuutensa lisäksi aikakauden rakennukset ovat tunnettuja monotonisuudestaan. Vaikkei tuotanto ollut varsinaisesti standardisoitua, ympäri maata nousi hyvin paljon tilallisesti ja rakenteellisesti toistensa kaltaisia taloja, usein suurina aluerakentamishankkeina.

Näihin rakennuksiin viitataan usein lähiökerrostaloina, mutta käytännössä identtisiä taloja on runsaasti keskustoissakin. Kummassakin tapauksessa sijainti on useimmiten ikääntyneiden asumisen kannalta otollisesti lähellä palveluja.

Rakennuskannan lähtökohtaisen homogeenisuuden myötä myös nykyiset toiminnalliset muutostarpeet ovat pitkälti samankaltaisia. Usein tapetilla olevien jälkiasennushissien lisäksi painetta on muutostöille itse asunnoissa. Etenkin kun asukkaan kunto heikkenee, itsenäistä arkea hankaloittavat lukuisat seikat kynnyksistä kylpyhuoneisiin ja keittiökalusteisiin.

Väitöskirjani pääasiallinen aineisto koostui 320 talon ja niiden 8745 asunnon pääpiirustuksista vuosilta 1968–1985. Tilallista näkökulmaa painottavassa tutkimuksessa periaatteellisena lähtökohtana oli usein negatiivisena nähty monotonisuus korjaus­rakentamisen voimavarana. Yhteneviin perusongelmiin on löydettävissä yhteneviä perusratkaisuja, jotka muodostavat pohjan yksilöllisiin tarpeisiin vastaamiselle.

Tarkastellun aikakauden kerrostaloasunnoista noin viidennes on yksiöitä ja vajaa puolet kaksioita. Koska ylivoimainen enemmistö ikääntyvistä asuntokunnista on yksin- ja kaksin­asujia, vastaa jakauma jo lähtökohtaisesti hyvin tavanomaisia tilantarpeita. Jos asuntojakaumaan kuitenkin kaivataan muutosta, tarjoaa tyypillinen kerrospohja otollisen alustan niin huoneistojen jakamiselle kuin yhdistämisellekin. Tilallisesti ja rakenteellisesti kyse on yksinkertaisimmillaan uuden oviaukon puhkaisemisesta ja vanhan sulkemisesta.

Yksinkertaisimmillaan kyse on uuden oviaukon puhkaisemisesta ja vanhan sulkemisesta.

Mitoitukseltaan asunnot vertautuvat tyypilliseen nykytuotantoon kahtiajakoisesti. Asuinhuoneet ovat tavallisesti väljempiä ja keskenään tasaveroisempia, kun taas kylpyhuoneet ja paikoin eteiset jäävät ahtaammiksi. Toisaalta vallitsevan runkojärjestelmän puitteissa viimeksi mainittuihin voidaan kaapata tilaa viereisistä asuinhuoneista kantaviin seiniin kajoamatta. ­Toki erityisesti märkätilamuutoksissa on silti haasteensa ja kustannuksensa, varsinkin jos lattiakorossa on merkittävä ero.

Asuinhuoneiden avaruuden, erillisen keittiön ja selkeän, keskeis­eteiseen perustuvan huonejaon myötä myös toimintojen­ siirtäminen tilasta toiseen on verraten helppoa. Esimerkiksi olohuoneen voi sujuvasti muuttaa tilavaksi makuuhuoneeksi ilman, että sänky päätyy läpikulkuväylälle lieden viereen. Modernin tupakeittiön toteuttaminen on sekin usein kohtuullisen kevyt muutos, kun tekniikkakuilu sijaitsee viereisen kylpyhuoneen yhteydessä.

Tarkastellun rakennuskannan yleisin asuntotyyppi, joka kattaa 41 % kaikista aikansa kaksioista. Kuvassa on asuntotyypin määrittelyyn käytetyt asunnot (vas.), tavanomaista mitoitusta edustava asunnon tyyppimalli, toistuvia esteettömyysongelmia havainnollistava esimerkkipohja ja vastaava esteettömyysparannuksen esimerkkisuunnitelma (oik.).

Asumisen tarpeet ja toiveet ovat ikään katsomatta yksilöllisiä. Tästä syystä myöskään asunnon esteettömyydelle ei ole yhtä kiinteää, kaikille parasta mallia. Sen sijaan korjaamisessa, aivan kuten uudisrakentamisessakin, keskeistä on varmistaa, että asunto joustaa sujuvasti elämäntilanteen tai asukkaan muuttuessa.

Tietyt peruspiirteet kuten riittävä väljyys, toimivat kulku­yhteydet ja harkiten sijoitetut kiintokalusteet minimoivat tapauskohtaisten muutosten työläyden ja kustannukset.

Yhtenäisenä alustana yksilölliselle asumiselle 1970-luvun kerrostaloasunnot ovat tilallisesti mitä otollisimpia. Usein pitkälle päästään jo asukkaiden omilla huoneiden käyttöä tai kalustusta koskevilla toimilla ja tukikahvojen asentamisen tai kynnysten poistamisen kaltaisilla pienillä muutoksilla. Kiinteämpiin kipukohtiin pureutuva remontointi puolestaan turvaa sekä asukkaan että asunnon onnistuneen ikääntymisen, kun asumisen tarpeet muuttuvat.

Tapio Kaasalaisen väitöskirja Potential for Ageing at Home in the Finnish Apartment Building Stock: A Spatial Perspective on Renovation tarkastettiin Tampereen yliopiston rakennetun ympäristön tiedekunnassa helmikuussa.

Tapio Kaasalainen
Arkkitehti, tutkijatohtori
Tampereen yliopiston arkkitehtuurin yksikkö

Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 4/2021.
Lue juttu näköislehdestä.

Hae sivustolta:

X