Arkisessa keskustelussa nykyarkkitehtuuria moititaan usein tylsäksi ja rumaksi. Todellisuudessa arkkitehdit piirtävät taloihinsa koristeita aivan niin kuin ennenkin, ne pitää vain osata tunnistaa, kirjoittaa arkkitehti Julius Jääskeläinen.
Usein arkkitehdilta kysytään, mikseivät arkkitehdit enää piirrä kauniita, koristeellisia taloja niin kuin ennen vanhaan, vaan rumia, tylsiä, moderneja möhkäleitä. Vastaukset, joita arkkitehdit yrittävät antaa, voi jakaa kolmeen kategoriaan.
Ensinnäkin vedotaan rakennustekniikkaan. Jos yrittää tehdä vanhannäköisen talon nykyaikaisella rakennustekniikalla ja nykyaikaisen talon hinnalla, siitä tulee falskin näköinen. Aidon, vanhan rakennustekniikan käyttäminen taas tulee tuhottoman kalliiksi, eikä se täytä esimerkiksi lämmöneristysmääräyksiä.
Toiseksi vedotaan toimintoihin. Esimerkiksi vanhoissa kerrostaloissa ei juuri ollut parvekkeita, tai jos oli, ne olivat pieniä ja kattamattomia. Nykyään suosituille suurille parvekkeille ei taas oikein löydy esikuvia historiasta.
Kolmanneksi vedotaan “ajan henkeen”, jolloin ei tarvitse uppoutua kiistelyyn yksityiskohdista. Todetaan ykskantaan, että uusi aika vaatii uusia muotoja. Poliittinen variantti tästä on myös yleinen: assosioidaan vanhanaikainen arkkitehtuuri esimerkiksi fasistiseen uusklassismiin tai sosialistiseen realismiin.
Kieltäydytään käyttämästä vanhentunutta, asetelmallista käsiteparia moderni–perinteinen.
Koko kysymyksen lähtökohta on kuitenkin virheellinen. Arkkitehdit piirtävät edelleen kauniita koristeellisia taloja, toiset enemmän, toiset vähemmän, ja koristeaiheiden lähteenä käytettävä aikakausi vaihtelee. Mutta lähes kaikki arkkitehdit piirtävät taloihinsa koristeita.
Triviaali ja yleinen esimerkki koristeesta voi olla esimerkiksi niin sanottu leukalappu ikkunan alla. Toinen on lasitetun parvekkeen ulkopuolelle asennettava ritilä. Nämä ovat koristeita, mutta usein katsoja ei ymmärrä niitä sellaisiksi, kenties koska ne näyttävät siltä, että niillä saattaisi olla jokin toiminnallinen merkitys. Niiden ainoa funktio on kuitenkin koristella talo hauskemman näköiseksi.
Kysymys pitäisikin ehkä muotoilla: miksi arkkitehdit eivät käytä koristeita maallikoita ilahduttavalla tavalla? Tai pikemminkin toisinpäin: miksi maallikot eivät näe, että nämä rumat talot ovatkin itse asiassa hienostuneen esteettisen rakennuskulttuurin tuotteita, huolella ja herkällä vaistolla muotoiltuja taide-esineitä, joiden arvostamisesta voi löytää iloa siinä missä jugendtalon julkisivukoristeiden bongaamisesta?
Kyseessä on jonkinlainen järjestelmällinen kommunikaatiokatkos. Arkkitehdit näkevät vaivaa koristeluun, mutta monet maallikot eivät tunnu huomaavan tätä. (Toisaalta arkkitehteja kyllä myös syytetään turhista “kotkotuksista”.)
Miten lukkiutunut asetelma saataisiin murrettua? Keinoja on.
Ensinnäkin kieltäydytään käyttämästä vanhentunutta, asetelmallista käsiteparia moderni–perinteinen. Jokaisella arkkitehdilla on riittävästi tyylihistoriallista sivistystä keksiäkseen esimerkkejä siitä, miten tämä kahtiajako on aivan kuvitteellinen. Funkis on nykyajan perspektiivistä katsottuna koristeellinen perinnetyyli, samoin brutalismi ja minimalismi, High Techistä puhumattakaan. Jugendkerrostalo eroaa 1700-luvun kaupunkitalosta enemmän kuin nykykerrostalo jugendtalosta.
Tyylihistorian monivaiheisen ja -tasoisen tarinan latistaminen binääriseksi tekee väkivaltaa todellisuudelle ja estää meitä aidosti arvostamasta menneisyyden arkkitehtuuria.
Toiseksi tuodaan esiin, että todellisuudessa nykyarkkitehtuuri on ulkomuodoltaan varsin monimuotoista. Tämä ei koske pelkästään niin sanottua huippuarkkitehtuuria vaan ihan tavallisia talojakin. Julkisivujen koristelutyylit, massoittelu, kattomuodot ja niin edelleen vaihtelevat talosta ja paikasta toiseen.
Jätkäsaaren arkkitehtuuri eroaa Kalasataman arkkitehtuurista ja Postipuiston arkkitehtuuri Leinelän arkkitehtuurista. Turun uusi arkkitehtuuri poikkeaa ilmeeltään merkittävästi Tampereen tai Kuopion uudesta arkkitehtuurista, puhumattakaan siitä, kuinka paljon vaikkapa liiketalo-, kerrostalo-, rivitalo-, koulu- ja omakotitaloarkkitehtuuri eroavat toisistaan. Nykyarkkitehtuuria ei voi pitää ainakaan monotonisena.
Kolmanneksi suhtaudutaan omassa suunnittelutyössämme koristeluun koristeluna. Iloitaan niistä pienistä vapauksista, joita rakentamisen pitkälle standardisoidut prosessit meille tarjoavat, ja käytetään niitä oman maun mukaan, ilman ryppyotsaisuutta, pelkäämättä tyylipoliiseja, välttäen itsesensuuria. Eikä oteta koristelusta paineita tai uhrata siihen tuhottomasti aikaa. Kyse on kuitenkin vain koristeista.
Julius Jääskeläinen
Arkkitehti SAFA