Historiallisia monumentteja restauroidaan, käytössä olevia rakennuksia korjataan. Voisiko myös korjausrakentamisessa hyödyntää enemmän restauroinnin periaatteita sen sijaan, että vanhat rakennukset uudistetaan hengettömiksi, pohtii Miia Perkkiö esseessään.
Stonehengen kivipaadet olivat kierrätettyjä, jo kertaalleen ilmeisesti samaa tarkoitusta varten pystytettyjä, kertoo tuore uutinen. Yhteisön siirtyessä pois asuinsijoiltaan sille merkitykselliset kivipaadet otettiin mukaan ja pystytettiin nykyiselle paikalleen. Oliko kyseessä resurssiviisas kierrättäminen vai muiston säilyttäminen ja perinnön vaaliminen?
Helsingin Töölössä entistä Yleisradion taloa muuntorakennetaan asunnoiksi. Vaikka korjausrakentamisen yhteydessä on alettu puhua myös transformaatiosta ja konvertoinnista, pohjimmiltaan kyse on ikiaikaisesta rakennusten korjaamisesta ja hyödyntämisestä tarpeiden muuttuessa. Sopeutuminen uusiin tilanteisiin on talojenkin elinehto.
Mutta milloin kyse on korjaamisesta ja milloin restauroinnista?
Rakennuksia on aina korjattu uusiin käyttötarkoituksiin, ja rakennusosia ja arvokkaita materiaaleja on hyödynnetty uudelleen. Antiikin temppeleistä on tehty kristillisiä kirkkoja, vanhoja taloja on modifioitu ja uusia noussut vanhojen perustuksille.
Kaupungit ovat kasvaneet vanhoja rakenteita hyödyntäen. Moni kirkko Roomassa on rakennettu kierrätysosista: antiikin rakennuksista riitti pylväitä, kapiteeleja, marmoria, travertiinia vuosisadoiksi. Pohjoisessa hirsitalon on saanut helposti purettua ja siirrettyä.
Korjaaminen perustui materiaalin arvoon, ani harvoin perusteena olivat muiston säilyttäminen ja historia. Korjaamisen historia onkin ollut suurimmaksi osaksi modifiointia, rakennusten muokkaamista muuttuneisiin tarpeisiin, uusiin käyttöihin tai uusiin tyyli-ihanteisiin.
Länsimaisen rakennustaiteen ikonisista kohteista moni on tosiasiassa korjaamisen ja uudelleenkäytön tulosta.
Länsimaisen rakennustaiteen ikonisista kohteista moni on tosiasiassa korjaamisen ja uudelleenkäytön tulosta. Tällaisia ovat Leon Battista Albertin suunnittelemat Santa Maria Novella Firenzessä ja Tempio Malatestiana Riminillä 1400-luvun loppupuolelta sekä Louvren taidemuseo, joka kasvoi keskiaikaisesta linnoituksesta valtaisaksi Ranskan kuninkaiden palatsiksi.
Suhtautuminen historiaan muuttui 1800-luvulla teollistumisen ja kaupungistumisen myötä, ja vanhoista rakennuksista tuli tutkimuksen kohteita eri puolilla Eurooppaa. Roomassa antiikin raunioita ja monumentteja alettiin korjata niiden historiallisen arvon takia.
Suomessakin huolestuttiin menneisyyden rakennusten raunioitumisesta. Taidehistorialliset retkikunnat kiersivät Suomea ja tallensivat piirtäen ja maalaten raunioita, kirkkoja, linnoja, maisemia ja esineitä.
Vanhojen rakennusten olemassaolo ei ollut enää riippuvaista niiden hyödynnettävyydestä ja käyttöarvosta. Nähtiin, että vanhat rakennukset muistuttivat menneestä ja sitoivat yksilöt ja yhteisöt osaksi aikojen jatkumoa. Historiallisten rakennusten korjaamisesta tuli restaurointia erotuksena muiden rakennusten, usein käyttöön ja taloudellisiin seikkoihin perustuvalle korjaamiselle.
1900-luvulla restauroinnin kenttä laajeni linnoista ja kirkoista kansanrakentamiseen, kaupunkitiloihin ja maisemaan ja teollisuusperinnöstä arjen arkkitehtuuriin. Nykyään suojelun ja restauroinnin kohteina on jo 1980-luvun rakennuksia, kuten Oulunsalon kunnantalo. Restaurointi nojaa rakennusten historiallisten ja kulttuuristen arvojen tunnistamiseen.
Belgialainen insinööri Louis Cloquet (1849–1920) jakoi monumentit eläviin ja kuolleisiin sen mukaan, miten ne soveltuivat käyttöön ja mitä hyötyä niistä oli nykyajan ihmisille. Kuolleita monumentteja olivat antiikin temppelit ja rakennukset, niiden rauniot ja jäänteet, joista ei enää korjaamallakaan saisi käyttökelpoisia. Niiden säilyttäminen oli silti tärkeää. Korjausten tuli olla lähinnä konservoivia.
Eläviä monumentteja sen sijaan sai korjata, muuttaa ja uudistaa. Monumentilla ei enää tarkoiteta vain kooltaan suuria merkkirakennuksia, vaan kyseessä voi olla hirsitorppa tai 1960-luvun toimistotalo. Siis mikä hyvänsä kohde, joka halutaan säilyttää siihen liittyvien arvojen tähden.
Iso osa korjaamisesta on tavanomaisten, uudehkojenkin talojen peruskorjaamista ja konvertoimista. Silloin voidaan toimia menetelmien suhteen vapaammin.
Restauroinnissa materiaalien pitää olla yhteensopivia vanhaan rakenteeseen ja lisäysten tulee erottua alkuperäisestä ja olla poistettavissa. Siksi perinteiset tekotavat ovat useimmiten varmimpia. Samalla vaalitaan rakentamisen perinnettä.
Modernismin myötä restauroinneissa alettiin hyödyntää moderneja materiaaleja kuten betonia, mikä johti myöhemmin ongelmiin. Italiassa Assisissa San Franciscon kirkon laajojen vaurioiden syy vuoden 1997 maanjäristyksessä oli vanhaan rakenteeseen liitetty jäykkä betonikonstruktio.
Myös sotien aiheuttamien valtavien tuhojen myötä restauroinnin metodeja jouduttiin arvioimaan uudelleen. Esimerkiksi tuhoutuneiden kohteiden rekonstruoiminen uusia rakentamisen menetelmiä ja materiaaleja hyödyntäen tuli mahdolliseksi. Restauroinnista tuli oma tieteenalansa, ja sen prinsiipit kirjattiin kansainvälisiin julistuksiin.
Joskus hyvätkin aikeet ovat vieneet harhaan. Lalibelan tuhatkunta vuotta sitten kallioon hakattujen temppeleiden säilyminen Pohjois-Etiopiassa on uhattuna, koska länsimaisten asiantuntijoiden näkemykset kirkkojen restauroinnista katkaisivat ikiaikaisen kunnossapidon tradition.
Restaurointiosaaminen ei ole Suomessa kovin vanhaa perua. Olemme vasta toipumassa viime vuosikymmenten menetyksistä. Puurakentamisen perinteen, sukupolvilta toisille siirtyvän osaamisen katkeaminen aiheutti tilanteen, jossa rakennustuotemarkkinoiden uutuudet ja ohjeet ohittivat isoisiltä perityn ymmärryksen. Moni talo pilattiin liian raskailla korjauksilla, eristämisellä ja tiivistämisellä.
Moni talo pilattiin liian raskailla korjauksilla, eristämisellä ja tiivistämisellä.
Jopa keskiaikaisia linnoja korjattiin uudisrakentamisen keinoin. Niiden keskeisiä sisätiloja hallitsevat yhä sileät pinnat, modernit materiaalit ja kalustus. Myös Suomenlinnassa linnoituksen eri osia muutettiin 1970-luvulla asunnoiksi silloiseen parhaaseen tietämykseen perustuen, moderneja tekotapoja hyödyntäen.
Restaurointiin kuuluu myös eri aikakausien muutosten ja ajan jälkien, patinan, hyväksyminen.
Restaurointiin erikoistuneita suunnittelijoita on valitettavan harvoja. Osin siksi nykyrakentamisen menetelmät ja normit määrittävät suojeltujenkin rakennusten korjaamista. Vaihtoehtoisia ratkaisuja esimerkiksi ilmanvaihtoon ei kovin innokkaasti etsitä.
Toisaalta uusia taloteknisiä ratkaisuja voidaan hyödyntää korjausrakentamisessakin. Esimerkiksi Italiassa aurinkokeräimiä on käytetty jo pitkään suojelukohteissakin. Painovoimaisen ilmanvaihdon mahdollisuudestakin on alettu keskustella.
Koska restaurointiin osallistuu myös suojelun asiantuntijoita, on outoa, että taloudelliset arvot ja hyötyneliöiden maksimointi voivat sanella suojeltujenkin talojen korjaamista. Taustalla on liian usein poliittisia päätöksiä – ja ymmärtämättömyyttä. Sopivan käytön sijaan valitaan tuottava käyttö, minkä seurauksena eläväkin monumentti korjataan hengettömäksi.
Taloudelliset arvot ja hyötyneliöiden maksimointi voivat sanella suojeltujenkin talojen korjaamista.
Esimerkkejä on runsaasti. Vastikään Eliel Saarisen suunnittelema Helsingin päärautatieaseman toimistosiipi saneerattiin ja konvertoitiin hotellikäyttöön. Myös Hietalahdentorilla Teknillisen korkeakoulun vanha päärakennus aiotaan saneerata hotelliksi.
Vaikeampi on arvioida kansallisen monumentin, Olympiastadionin korjausta, jossa vanhaa ei paljon säästetty, vain raamit jäivät. Kohteen käyttö määritteli pitkälti korjauksen laajuuden ja menetelmät.
Vaikka alkuperäistä materiaalia ei paljoa säästetty eivätkä restauroinnin periaatteet toteutuneet, stadion on ja tulee pysymään alkuperäistä vastaavassa käytössä. Sen identiteetti ja muiston merkitys ovat säilyneet.
Olipa kyse restauroinnista tai tavanomaisesta korjaamisesta, jota valtaosa korjausrakentamisesta edustaa, todellisuus ei ole mairitteleva.
Sopimattomat materiaalit, tiivistäminen ja ilmanvaihdon koneellistaminen ovat johtaneet koulu- ja toimistorakennusten ja asuntojenkin korjauskierteisiin, joista on tullut sekä kansanterveydellinen että -taloudellinen ongelmavyyhti.
Restauroinneissa periaatteet toteutuvat harvoin ja yleensä kohteissa, joiden säilyminen ei ole käytöstä riippuvaista. Tällaisia ovat nähtävyydet, kuten Louhisaaren kartano, Seurasaaren ulkomuseo, keskiaikaiset linnat. ”Kuolleiksi” monumenteiksi niitä ei kuitenkaan soisi kutsuttavan.
Korjausrakentamisen kaksi poolia, korjaaminen ja restaurointi, vaativat määrittelyä, selkiyttämistä ja toiminnan tasolla myös ennakkoluulottomuutta. Voisiko restauroinnin periaatteita ja menetelmiä hyödyntää korjaamisessa laajemminkin – kunhan ne vakiintuisivat suojeltujen rakennusten korjaamiseen?
Vastaavasti korjaus- ja uudisrakentamisessakin käytössä olevia ratkaisuja voidaan hyödyntää restauroinneissa. Esimerkiksi Italiassa aurinkokeräimiä on käytetty jo pitkään suojelukohteissakin.
Mitä tulee sanoihin ja tekoihin, korjausrakentaminen on ehdottomasti resurssiviisasta, jos se huomioi restauroinnin ehkä tärkeimmän periaatteen: tee niin vähän kuin mahdollista, vain tarpeellinen.
Kirjoittaja on historiallisten rakennusten käyttötarkoitusten muutoksista väitellyt arkkitehti ja Suomenlinnan hoitokunnan restaurointipäällikkö.
KORJATTU 21.4.2021 Lisätty ensimmäiseen kuvaan kuvaajan nimi Martino de Rossi.