Korjaaminen, arvot ja identiteetti – haastattelussa Kaisa Broner-Bauer

Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 1/2021. Teksti: Miia Perkkiö

Kaisa Broner-Bauer. Kuva: Miia Perkkiö

Arkkitehti, professori emerita Kaisa Broner-Bauerin näkemyksiin ovat vaikuttaneet paitsi eri kulttuurien laaja tuntemus myös perehtyminen arkkitehtuuriajatteluun, filosofiaan ja estetiikkaan. Kokemuksiaan BronerBauer on hyödyntänyt rakennussuojelun ja restauroinnin opetuksessaan sekä tutkimustyössään.

Perehdyit 1980-luvun alussa New Yorkin SoHon historiallisten rakennusten suojeluun ja muutoksiin. Mitä siitä ajasta on jäänyt mieleen? 

Oli elämys asua New Yorkissa 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Rakastuin kaupunkiin niin, että väitöskirjani aiheeksi vaihtui New Yorkin kaupunkisuojelu ja sen menetelmät. Esimerkiksi valitsin SoHon alueen (South of Houston Street), se oli tuolloin kiinnostavin paikka Manhattanilla.

Haastattelin alueen kaavamuutoksen käynnistäneitä suojeluaktivisteja ja taiteilijoita, joita oli 1950-luvulta lähtien muuttanut alueen puolityhjiin valurautarakennuksiin, entisten tehdasrakennusten lofteihin. Se oli SoHon kulta-aikaa, oli paljon kokeellista taidetoimintaa ja gallerioita, vaikka kaupallistuminen oli jo alkanut. Vähitellen hinnat kallistuivat ja taiteilijat muuttivat pois.

Tutkin kaupunkisuojelumenetelmien kehitystä Yhdysvalloissa ja etenkin New Yorkissa. SoHon pienteollisuusalue oli jo saanut purkutuomion, kun taiteilijat ja suojeluaktivistit alkoivat vaatia kaavamuutosta. Ratkaisuna oli uudenlainen mixeduse-kaava, jossa eri toimintojen sallittiin sekoittuvan keskenään: se takasi taiteilijoille asumisoikeuden ja salli pienimuotoisen teollisuuden jatkumisen tietyin ehdoin.

SoHon tapahtumat liittyivät teollisen yhteiskunnan muutokseen jälkiteolliseksi. Ajan henki näkyi suhtautumisessa ympäristöön ja arkkitehtuuriin.

Olet ollut pioneeri rakennussuojelun ja kaupunkisuojelun käsitteistön luomisessa.

Termeillä on eri merkitykset riippuen kontekstista. Anglosaksisella kielialueella architectural conservation tarkoittaa samaa kuin restaurointi Suomessa ja esimerkiksi Italiassa. Käsitteitä on käytettävä selkeästi ja yksiselitteisesti. Suomessa korjausrakentaminen on kattotermi, johon restaurointi sisältyy.

Restaurointi ja siihen liittyvät ratkaisut perustuvat arvottamiseen. Kaikessa korjaamisessa arvot eivät valitettavasti aina ole lähtökohtana. Toisaalta restaurointi ei ole pelkkää entisöintiä, vaan siihen voi kuulua saneerausta, rekonstruointia tai jopa uudisrakentamista, jos on kysymys laajemmasta kohteesta.

Viime vuosina on keskusteltu paljon modernin arkkitehtuurin korjaamisen teknisistä ongelmista. Korjaamisen lähestymistavan ja menetelmien pohtiminen on vähintään yhtä tärkeää.

Korjausrakentamisesta on tullut merkittävä osa arkkitehtien työtä viimeisten 40–50 vuoden aikana. Suomen rakennuskannasta yli 90 % on modernia, kun taas vanhempaa rakennuskantaa on hyvin vähän jäljellä. Tilanne on vaatinut rakennussuojelun problematiikan uudelleen arvioimista. Arkkitehdin rooli korjausrakentamisessa on joka tapauksessa erityinen.

Perinteisen rakennuksen korjaamisessa materiaaleja on vähän ja tekotavat ovat tuttuja. Modernin korjaamisessa taas on valtava määrä teollisesti tuotettuja materiaaleja ja rakenteellisia ratkaisuja. Suunnittelun vaiheet ovat kuitenkin samat: dokumentointi, rakennushistorian tutkimus, arvottaminen ja sen myötä rakennuksen identiteetin ja integriteetin ymmärtäminen – ja vasta sitten itse korjaussuunnittelu.

Ehdottomia prinsiippejä ei voi asettaa. Ainoa ehdoton vaatimus on, että kohteen arvoja ei saa tuhota.

Valitut menetelmät ja toteutustavat ovat tapauskohtaisia. Ehdottomia prinsiippejä ei voi asettaa. Ainoa ehdoton vaatimus on, että kohteen arvoja ei saa tuhota.

Rakennettuun ympäristöön kohdistuvia interventioita voidaan tarkastella eri mittakaavoissa ja erilaisten lähestymistapojen kautta: tyylihistoriallisen restauroinnin lisäksi kyseeseen voi tulla kontrastinen, analoginen tai morfologinen lähestymistapa riippuen kohteesta. Ei ole vain yhtä oikeaa lähestymistapaa.

Tyylihistoriallisesta restauroinnista hyvä esimerkki on Lasipalatsin korjaus (Pia Ilonen ja Minna Lukander), jossa rakennukseen palautettiin 1930-luvun henki ja identiteetti. Kontrastisessa lähestymistavassa uusi erottuu vanhasta, kuten Aarno Ruusuvuoren 50 vuotta sitten valmistuneessa Helsingin kaupungintalon korjauksessa.

Analogisessa lähestymisessä lisäykset sopeutuvat vanhaan kokonaisuuteen noudattaen luovasti alkuperäisiä suunnitteluperiaatteita, kuten Ruusuvuoren suunnitteleman kirjapainotalon muutoksessa museokäyttöön, WeeGee-taloksi (Airas Arkkitehdit). Morfologisesta lähestymistavasta esimerkkejä ovat Varsovan ja Bolognan sodassa tuhoutuneiden keskustakortteleiden jälleenrakentaminen alkuperäistä rakennetta vastaavaksi.

Olet pohtinut rakennetun ympäristön identiteettiä ja kulttuurisia arvoja, kulttuuri-identiteettiä. Mikä on korjaamisen ja käyttötarkoituksen muutoksen suhde identiteettiin?

Korjaaminen vaikuttaa aina rakennuksen identiteettiin. Esimerkiksi jos käyttötarkoitus muuttuu, identiteettikin muuttuu. Restauroinnissa pyrkimyksenä on säilyttää vanhasta niin paljon kuin mahdollista, eikä taloa pidä muuttaa sellaiseen käyttöön, jossa sen arvot tuhoutuvat. Siksi muutokset on tehtävä harkiten.

Taitava arkkitehti kykenee säilyttämään rakennuksen arvot ja merkityssisällön.

Taitava arkkitehti kykenee säilyttämään rakennuksen arvot ja merkityssisällön. Se edellyttää vankkaa arkkitehtuurin historian tuntemusta ja kykyä tehdä tutkimusta. Ihanne olisi, että suunnittelusta vastaava arkkitehti itse tekisi rakennushistoriaselvityksen arvottamisineen. WeeGeen projektissa lähtökohtana oli Ruusuvuoren suunnitteluperiaatteiden ja intentioiden tuntemus. Myös rakennuksen kulttuurisymbolinen funktio säilyi muutoksessa.

Identiteetti liittyy siis kulttuuriseen merkityssisältöön.

Kulttuurin laaja-alainen tuntemus on lähtökohta arvojen ja merkitysten tunnistamiselle. Samoin kuin ihmisen identiteetti muuttuu ajan myötä, myös rakennuksen identiteetti muuttuu arvojen muuttuessa. Koska kulttuurinen merkityssisältö on assosiatiivinen, ihmiset itse päättävät, mikä on arvokasta ja säilytettävää. Rakennuksen identiteetistä keskusteltaessa on hyvin tärkeää, että tunnetaan kohteen arkkitehtuurihistoriallinen ja kulttuurinen konteksti.

Korjaaminen vaikuttaa aina rakennuksen identiteettiin.

Jos alkuperäistä käyttöä ei enää ole, täytyy rakennukselle löytää uusi käyttö. Ratkaisut eivät saisi tapahtua bisnesajattelun ehdoilla. Vaikka yhteiskuntaa hallitsevat materiaaliset arvot, kulttuuri on kuitenkin arvokkaampaa. Rakentamisessa taloudelliset arvot on pakko huomioida, mutta polkematta alas kulttuurisia arvoja.

Mitä autenttisuus ja totuudenmukaisuus tarkoittavat muutosprosessien näkökulmasta?

Kysymys on filosofinen. Rakennettu ympäristö on väistämättä muuttuva, orgaaninen ja elävä kokonaisuus, jota ei voi pakottaa tiettyyn muotoon.

Autenttisuuden käsite kytkeytyy etymologisesti alkuperäisyyteen ja siten myös aikaan. Eurooppalaisessa restaurointifilosofiassa autenttisuus liittyy alkuperäiseen materiaan, koska täällä vallitsee lineaarinen aikakäsitys. Japanissa vallitsee syklinen aikakäsitys – kaikki muuttuu ja häviää vääjäämättä, ja samalla tapahtuu uudistumista: materia ei ole itseisarvo, vaan arvo on kulttuurisessa arvossa, käsityössä, tekotavoissa.

Japanissa iso osa rakennuskannasta on maanjäristysten ja tulipalojen seurauksena rekonstruktioita. Vaikka temppelit ja pyhäköt rakennetaan entisenlaisiksi, kyseessä ei ole varsinaisesti rituaali. Rakennukset halutaan säilyttää alkuperäisen kaltaisina, koska ne ovat kulttuurisesti arvokkaita. Suojelun kohteita voivat olla perinteisten taitojen osaajat ja tekeminen itsessään. Autenttisuus liittyy perinteeseen, ei yksin materiaan.

Kulttuuriperinteeseen nivoutuvan totuuden ymmärtäminen on perustana myös uuden luomiselle. Minulle arkkitehtuurin totuus liittyy kulttuuriarkkityyppeihin, jotka siirtyvät kollektiivisessa muistissa sukupolvelta toiselle. Ne eivät ole sidoksissa aikaan, vaikka arkkitehtuurissa ne voivat saada erilaisen, kullekin aikakaudelle ominaisen asun.

Mitä kulttuuristen arvojen sivuuttaminen tarkoittaa käytännössä?

Oulun yliopiston arkkitehtuurin osaston rakennukset Torinrannan historiallisessa korttelissa myytiin pelifirmalle ja opetus siirrettiin Linnanmaan kampukselle. Rakennusperintö uhrattiin taloudellisten tekijöiden ehdoilla. Nyt yliopisto on kuulemma hamuamassa takaisin kaupungin keskustan tuntumaan.

Kulttuuristen arvojen muutos näkyy myös arkkitehtien koulutuksessa. Perinteisesti koulutuksen perustana on ollut arkkitehtuurin historia – ymmärrys siitä, mitä arkkitehtuuri on ja mitä rakennettu ympäristö erilaisine kerrostumineen merkitsee. Nyt arkkitehtuurin historian opetusta on vähennetty ymmärtämättä, että korjausrakentamisen tekninen opetus ei korvaa arkkitehtuurin historian syvällistä tuntemusta. Tekniikat muuttuvat, mutta arkkitehtuurin ydin ei.

Mitä sitten on hyvä arkkitehtuuri?

Vaikka Vitruviuksen periaatteet ovat olleet voimassa tähän päivään asti, kukin aikakausi muodostaa oman näkemyksensä arkkitehtuurista. Myös modernismin murros muutti arkkitehtonisen ajattelun luonnetta 1900-luvun alussa.

Hyvä arkkitehtuuri ilmentää arkkitehtuurin paikallisia ja universaaleja arvoja. Universaalit arvot ovat riippumattomia ajasta, tyylistä, jopa perinteestä. Hyvä arkkitehtuuri ilmentää siis totuutta, mihin vain harva yltää. Esimerkkejä on kuitenkin maailman mittakaavassa paljon, ja niihin johdattaa arkkitehtuurin historia.

Käytännössä rakentaminen perustuu yhteisiin päätöksiin ja ratkaisuihin. Silti arkkitehdin vastuulla on ymmärrys kulttuurin ja perinteen merkityksestä suunnittelukohteessa. Toisaalta hyvää arkkitehtuuria voidaan tehdä eri tavoin, kunhan toimitaan kulttuurin ehdoilla.

Hae sivustolta:

X