Mielikuvissamme luonto on suuri, ihminen pieni. Todellisuudessa tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi. Millaista arkkitehtuurin pitäisi olla maailmassa, jossa mittasuhteet ovat vinksahtaneet, kysyy Sini Harkki kolumnissaan.
Kun ihmiset kertovat luontokokemuksistaan, toistuu usein sama kaava. Ihminen suuren meren reunalla, tunturiylängön tyhjyydessä tai aavikolla, kokemassa pienuutensa luonnon äärellä. Tässä hetkessä on jotain lohdullista. Omat murheet asettuvat perspektiiviin ja planetaarinen mittakaava suhteuttaa kaiken.
Mielikuvissamme luonto on suuri, ihminen pieni. Lapsuuden satujen erämaat ovat tuolla jossain, ihminen on rakentanut väleihin kaupunkejaan ja teitä kiemurtelemaan metsissä ja laaksoissa.
Todellisuus on jotain muuta.
Ryhmä ekologeja järisytti monen maailmankuvaa muutama vuosi sitten arvioimalla maapallon nisäkkäiden suhteita biomassana, siis painona. Syntyi murskaava kuva siitä, miten ihminen on täyttänyt maailman. Suurin määrä maapallon nisäkkäiden biomassasta on tuotantoeläimiä: huikeat 62 prosenttia nisäkkäiden painosta. Seuraavaksi eniten on ihmisiä, 34 prosenttia. Niin sanottua villiä luontoa on nisäkkäistä enää 4 prosenttia – valaat, elefantit, karhut, rotat ja kaikki muut mukaan lukien.
Luonnonmetsät on kutistettu alle kymmenesosaan entisestä. Maailman mahtavimmat sademetsät, kuten Amazon, horjuvat romahduksen partaalla. Suuri osa ruuantuotannostamme nojaa pölyttäjiin, joiden määrät ovat romahtaneet. Tämän aiheuttaa elämäntapamme perustana oleva näkymätön koneisto, joka jauhaa luontoa käyttöömme samalla, kun ylläpidämme illuusiota pienestä ihmisestä luonnon ihmeen äärellä.
Tarvitsemme paljon villejä niittyjä, jotka pitävät pölyttäjät hengissä ja pusikoita, joissa linnut voivat pesiä.
ARKKITEHTUURI on mittasuhteiden taitoa ja taidetta. Millaista arkkitehtuurin pitäisi olla maailmassa, jossa mittasuhteet ovat vinksahtaneet täysin?
Millaista olisi arkkitehtuuri, joka ei etäännyttäisi meitä luonnosta, vaan toisi ihollemme sen, että elämämme on luonnon monimutkaisen ja herkän verkoston heikoimman langan varassa? Millaista olisi arkkitehtuuri, joka kannustaisi huomioimaan muita ja saamaan tyydytystä kohtuudesta?
Tällä menolla Pariisin ilmastosopimuksen 1,5 asteen lämpenemisen raja ylitetään muutamassa vuodessa. Aikaa kohtuullisemman elämisen reseptin löytämiseen on vain vähän. Ilmastonmuutos näkyy jo Euroopassakin ennätyskuumina kesinä, kuivuusjaksoina ja tulvina. Näistä selviydymme sitä paremmin, mitä paremmin luonto voi kaikkialla ympärillämme. Tarvitsemme soita ja kosteikkoja, jotka varastoivat vettä silloin kun sitä on ja luovuttavat sitä hitaasti ympärilleen, kun vettä tarvitaan. Tarvitsemme monimuotoisia metsiä, jotka kestävät lisääntyvät tuholaiset, estävät ilmastonmuutosta ja viilentävät kaupunkejamme. Tarvitsemme paljon villejä niittyjä, jotka pitävät pölyttäjät hengissä ja pusikoita, joissa linnut voivat pesiä.
Tähän asti rakentamiselle on vallattu koko ajan lisää maata. Voisiko suunta nyt kääntyä? Olisiko aika antaa takaisin ja raivata tilaa luonnolle pitää meidät terveinä ja hengissä? Voisivatko materiaalit rakentamiseen löytyä jatkossa omasta kierrostamme sen sijaan, että avaamme aina uusia harjuja kaivamiselle?
Kuunnellessani Arkkitehtipäivillä esityksiä nuorten arkkitehtien palkituista diplomitöistä tuntui siltä, että nuorten arkkitehtien joukossa ollaan valmiita etsimään uusia ratkaisuja ihmisen paikalle ja mitalle. Nämä ratkaisut pääsevät valtaan vain, jos myös me keski-ikäiset ja vanhemmat olemme valmiita kuuntelemaan ja päästämään irti. Mitä jos tänään luopuisit tietämisestä ja varmuudesta ja kuuntelisit, mitä tulevaisuuden muusa sanoo?
Kirjoittaja on ympäristöaktivisti, joka on tehnyt kaksikymmentä vuotta luonnonsuojelutyötä eri järjestöissä, tällä hetkellä Greenpeace Nordicin ohjelmajohtajana.