Kolumni: Mistä tekijöitä paikkaamaan kaavoittajapulaa?

Kaavoittajista on pulaa, ja toisaalta kaupunkisuunnittelijoilta vaaditaan aivan uudenlaisia taitoja. Nyt olisi tarpeen selvittää kaavoittajaprofession määrällisiä ja laadullisia tarpeita, Matti Vatilo kirjoittaa.

 

”Vakava arkkitehtipula uhkaa nyt jopa vetovoimaisen Tampereen kasvua”, otsikoi Aamulehti muutama viikko sitten artikkelinsa kaavoittajien rekrytointivaikeuksista. Teemaa jatkettiin vielä pääkirjoituksessa: ”Kaupunkien kasvu ei saa alkaa tökkiä kaavoituksen hitauteen”. Pääkirjoituksen mukaan Tampereen naapurikaupungissa Kangasalla työvoimapula on jo hidastanut kaavoitushankkeita.

Kaavoittajista on pulaa ympäri maata. Virkamiesten lisäksi myös konsulttiyrityksillä on vaikeuksia löytää ammattilaisia tarjolla oleviin tehtäviin. Rakennusalan edunvalvojien MRL-uudistukseenkin tarjoama keino ripeyttää kaavoitusprosesseja rakennusliikevetoisella asemakaavoituksella vaikuttaa tästä näkökulmasta populistiselta.

Miten tähän on ajauduttu? Yksinkertaisin selitys on, että alalle tulijoita on liian vähän. Se taas voi johtua niin koulutusmäärien alimitoituksesta kuin koulutuksen sisällä kiinnostuksen puutteesta. Kumpikin lienee totta. Arkkitehtikunnan ikääntyessä alalta poistuu enemmän väkeä kuin sinne tulee. Juuri nyt rakentamisen huippusuhdanne ohjaa opiskelijoiden ja vastavalmistuneiden mielenkiintoa erityisesti asuntosuunnittelutehtäviin.

Yliopistot ovatkin jo nostaneet hieman arkkitehtuurin kandiohjelmien sisäänottoa. Vuonna 2022 se kasvaa edelleen yhteensä yli 150 opiskelijaan. Myös Aalto-yliopiston maankäytön suunnittelun ja liikennetekniikan maisteriohjelmassa koulutettavien määrää lisätään ensi vuonna merkittävästi. Mahdollista kiinnostuksen puutetta tämä ei tietenkään ratkaise.

Safa ja Arkkitehtitoimistojen Liitto ATL ovat esittäneet useaan kertaan rakennussuunnittelijoiden määrää ja laatua koskevan valtakunnallisen selvityksen pikaista toteuttamista. Kannanotot ovat liittyneet ammattikorkeakoulujen koulutusvastuisiin. Myös kaavoittajaprofession tarpeita pitäisi selvittää – sitä puoltaisi monitieteisyyden lisääntyminen maankäytön suunnittelutehtävissä.

Takavuosina kaavoitus oli lähes kokonaan arkkitehtien ja maanmittareiden varassa. Arkkitehdin yleistutkinto antoi tuolloin hyvät valmiudet rakennus- ja yhdyskuntasuunnitteluun. Nyt tilanne on moni-ilmeisempi. Maankäytön suunnittelun monipuolistuviin tehtäviin tullaan yhä useammin maisema-arkkitehtuurin, suunnittelumaantieteen ja ympäristöalan opintojen kautta.

Muutos on osin seurausta kaavoituksen roolin muuttumisesta. Kaavoitus ja maankäytön suunnittelu ei ole enää vain alueidenkäytön ja rakentamisen sääntelyä vaan nähdään kuntastrategian toteuttamisen välineinä, ja se kytkeytyy muun muassa toiminnallisen aluekehittämisen tarpeisiin ja tavoitteisiin. Kaupunkisuunnittelu ja kaupunkikehittäminen ovat tämän muutoksen verbaalinen ilmiasu.

Toimintaympäristö haastaa kaupunkisuunnittelijoiden osaamista. Ilmastonmuutos, ekologinen kestävyys ja yhdyskuntien resilienssi yllättävissä häiriötilanteissa ovat niistä ehkä ajankohtaisimmat. Digitalisaatio mullistaa työtavat. Sari Puustisen kaavoittajaprofessiosta tekemää väitöstutkimusta siteeraten ”kommunikatiivisuutta korostava kaavoittaja on asiantuntija, jonka tehtävänä on saattaa yhteen erilaiset suunnittelua koskevat näkökulmat ja tieto, sekä tarjota osallisille yhteisymmärryksen mahdollisuus”. Siihenkin suuntaan olemme matkalla.

Matti Vatilo
Ympäristöministeriön rakennusneuvoksen virasta eläköitynyt arkkitehti

Kolumni on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 9/21.

Hae sivustolta:

X