Kulttuuriperintö ja luonnon monimuotoisuus nähdään yleensä erillisinä, vaikka ne ovat monin tavoin kietoutuneet yhteen. Tätä tärkeää yhteyttä on mahdollista tarkastella biologisen kulttuuriperinnön käsitteen kautta, kirjoittaa maisema-arkkitehti Eveliina Kunnaton.
Länsimaisissa yhteiskunnissa ihmisiä ja luontoa koskeva keskustelu on usein jakautunutta. Ihminen ja luonto, kulttuuri ja luonto tai inhimillinen ja ei-inhimillinen muodostavat vastapareja, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miten ymmärrämme, näemme ja arvotamme maailmaa sekä maisemaa.
Vallitseva dualistinen ajattelu estää näkemästä sitä tosiasiaa, että kulttuuri ja luonto – tai erämaa – muodostavat erottamattoman vuorovaikutusten ja riippuvuuksien verkoston.
Yksi tapa purkaa ja ymmärtää näitä maisemassa piileviä kietoutumia on omaksua käsitteitä, jotka tunnistavat maiseman biokulttuuriseksi kokonaisuudeksi. Yksi tällainen käsite on 2000-luvun taitteessa muotoutunut biologinen kulttuuriperintö (biological cultural heritage), joka lähestyy maiseman luonto- ja kulttuuriperintöä yhtenäisenä, vuorovaikutteisena kokonaisuutena.
Biologinen kulttuuriperintö on monien toimien, lajien, prosessien ja kerrostumien summa
TUTKIJOIDEN määritelmän mukaan biologinen kulttuuriperintö on kehittynyt ihmisten elinkeinojen, elintapojen sekä muiden lajien ja luonnon prosessien keskinäisessä vuorovaikutuksessa vuosikymmenien, vuosisatojen tai jopa vuosituhansien aikana.
Kulttuurimaisemissa ja eritoten perinnemaisemissa kulttuuriperinnön ja luonnon monimuotoisuuden riippuvuussuhteet, toisin sanoen biologinen kulttuuriperintö, on pitkälti tunnistettu sekä ymmärretty. Muiden kulttuurivaikutteisten maisemien biologista kulttuuriperintöä on sen sijaan tutkittu hyvin vähän. Näihin kuuluvat muun muassa historialliset puistot ja puutarhat sekä laajemmin kaupunkiympäristöt, tai toisena ”ääripäänä” metsät, joita usein pidetään – harhaanjohtavasti – puhtaana luontona.
ARKKITEHTUURIN ja maisema-arkkitehtuurin saralla biologisen kulttuuriperinnön käsite on uusi, mutta siinä on paljon potentiaalia. Käsite tarjoaa kokonaisvaltaisen lähestymistavan maisemien kulttuurivaikutteisten arvojen tarkasteluun.
Biologinen kulttuuriperintö koostuu suunnitelluista maisemallisista elementeistä ja kerrostumista, kuten kasvillisuussommitelmista, mutta yhtä lailla niiden suunnittelemattomista tai epäsuorista jäljistä. Niitä ovat muun muassa tarjoumat, joilla tarkoitetaan kaikkia mahdollisia resursseja, elinympäristöjä tai ravintoa, joita ”suunniteltu” maisema tarjoaa muille lajeille, kuten kasveille, eläimille, hyönteisille tai sienille. Esimerkiksi historiallisiin puistoihin istutetut ja iäkkäiksi kasvaneet jalopuut tarjoavat elinkaarensa aikana vaihtelevia elinympäristöjä ja ravintoa lukuisille lajeille.
Biologinen kulttuuriperintö on siis monien toimien, lajien, prosessien ja kerrostumien summa. Se auttaa myös ymmärtämään nykyisen maiseman muodostumiseen vaikuttaneita tapahtumia.
Samalla voidaan löytää ne kriittiset riippuvuussuhteet tai ristiriidat, jotka ylläpitävät ja toisaalta hävittävät paikallisen maiseman biologista kulttuuriperintöä. Käsite voi parhaimmillaan tarjota tärkeää tietoa myös tulevaisuutta varten ja herätellä siihen, miten kulttuuriset toimet ja maisemanhoidolliset menetelmät voivat tukea olemassa olevia monilajisia vuorovaikutusten verkostoja myös jatkossa, ja johdattelee näin kohti kestävämpää ihmisten ja muiden lajien välistä rinnakkaiseloa.
Kirjoittaja on maisema-arkkitehti ja Aalto-yliopiston väitöskirjatutkija, jonka luonnon monimuotoisuuden ja kulttuuriperinnön vuorovaikutussuhteita tarkasteleva diplomityö sai vuoden 2024 parhaan maisema-arkkitehtuurin diplomityön Lappset-palkinnon.