Kolumni: Luottamuksen arvoinen

Suomen rakennetussa ympäristössä tapahtuu paljon muutoksia, jotka saavat ihmiset tuntemaan itsensä mitättömiksi.

Opiskeluaikojen työpaikkaani tupsahti kerran mies, joka halusi keskustella käynnistyvästä kaavamuutoksesta lähiympäristössään. ”Vaimo sanoi, että valitetaan siitä, mutta minä ehdotin, että käydään kuitenkin ensin kysymässä, mitä ne suunnittelevat.”

Olen kertonut tarinaa kollegoille hauskana juttuna, esimerkkinä nimby-asenteesta. Nyttemmin ajattelen, että huvittuneisuuteni kertoi pikemminkin omasta naivismistani: ajattelin kaavamuutosta totta kai luotettavana prosessina, jossa parannetaan ympäristöjä ja kaikki voittavat. Siksi miehen ja vaimon epäluuloinen reaktio nauratti.

Sitten opin. Muutimme luonnonkauniiseen paikkaan, makeaan split-level-omakotitaloon jokivarressa. Ajattelin kaivavani varpaani multaan enkä ikinä lähteväni.

Pian lähelle rakennettiin uusi silta, osa kaupungin kehätietä. Melusuojaus toteutettiin yksipuolisena. Meidän puoleltamme suojaus puuttuu, vaikka toisella puolella talot ovat kauempana. Yksipuolinen melukaide aiheuttaa ylärinteeseen hämmästyttävän melunheijastuksen, jota ei siltaa ylittäessään todeksi uskoisi.

Samalla tultiin tehneeksi liikennejärjestelyjä, joissa suositun hää- ja hautajaiskirkon liikenne ohjautui ensin pyörätielle. Kun pyörätie puomitettiin, juhlavieraat päätyivät vanhalle kylätielle, yksikaistaiselle mutta kaksisuuntaiselle kotitiellemme.

Totuus on aina paperilla ja selvityksissä, ei suinkaan ihmisten kokemuksissa omasta ympäristöstään.

Kukaan ei tietenkään tarkoituksella suunnitellut siltaa mahtavaksi äänentoistolaitteeksi. Tien tukkiva kirkkokansakin kulkenee Google Mapsin johdattamana, vaikka pidempikin reitti olisi tarjolla. Erityisen opettavaista on kuitenkin ollut törmätä asenteeseen, jolla ongelmien esille tuomiseen reagoidaan. Lähtökohtaisesti palautteeseen vastataan aina, että ongelmaa ei ole. Totuus on aina paperilla ja selvityksissä, ei suinkaan ihmisten kokemuksissa omasta ympäristöstään tai tilanteeseen perehtymisessä paikan päällä.

Tyrmäävää on ollut todella sisäistää, miten pienet vaikutusmahdollisuudet ihmisillä on lähiympäristönsä laatuun. Naapurustomme on esimerkiksi pyydellyt turhaan lisäämään sillalle puuttuvat nopeusrajoituskyltit. Nyt melumallinnosten viidenkympin alueella ajetaan seitsemääkymppiä. Naapurin sanoin: ”Sitä tuntee itsensä niin mitättömäksi.”

Tapauksemme on kasvukeskuksessa varmasti tyypillinen. Melu ja viheralueiden nakertaminen heikentävät ihmisten ympäristöjä, siinä ei win–win-tilanteisiin päästä. Vastakkain ovat halu viedä rakennushankkeita eteenpäin ja ympäristöjen arvot. Aiheesta on keskusteltu esimerkiksi Helsingin Sanomien mielipidepalstalla (13.7.2020): ”Omahyväisesti toimivat asukasryhmät estävät suunnitelmien toteutumisen”, latasi kaupunginvaltuutettu. ”Annetaan innokkaasti ymmärtää, että asukkailla on mahdollisuus vaikuttaa. Mielipiteitä kysellään, mutta niillä ei ole mitään merkitystä, mikäli ne eivät ole päättäjille mieluisia”, kirjoitti naantalilainen.

Me keskuksissa asuvat olemme silti onnekkaita. Saamme huonommiksikin muuttuneet kotimme yleensä tappiotta kaupaksi.

Synkempiä ovat epäluottamusta suunnitteluosaamista kohtaan herättävät tarinat muuttotappioalueilta. 50-luvun kouluun tehdään ikkuna- ja ilmanvaihtoremontti, ja parin vuoden kuluttua rakennus on käyttökiellossa ja puretaan. Muuttotappiokunta ei välttämättä saa uutta koulua ollenkaan, ja tappiokierre syvenee. Kuinka samat virheet tehdään yhä uudelleen? Lapsuuden koulun purkaminen tai vähintään tyhjillään seisominen alkaa olla jo sukupolvikokemus.

Mitättömyyden tunnetta aiheuttavat muutokset ympäristössä vähentävät koko suunnittelijakunnan, myös arkkitehtien, arvostusta. Toisaalta uskon, että arvostusta lisäävät uudet paikat, jotka saavat ihmiset tuntemaan itsensä arvokkaiksi. Vaikkapa Oodi ilahduttaa: kas, näin kiva paikka, ihan ilmainen ja juuri minuakin varten.

Vaikka naivismista on syytä luopua, idealismin säilyttäminen on tärkeää. Ammatissa toimimisessa tarvitaan väistämättä uskoa parempaan ympäristöön. Onneksi sinnikkyydellä yleensä kuitenkin on löydettävissä se ratkaisu, jossa kaikkien edut yhdistyvät ja ympäristö todella paranee.

Voisiko mitättömyyden kokemuksia vähentää? Arkkitehtisuunnittelun kaikilla sektoreilla törmää numeroiden valtaan. Määräyksillä voidaan vaatia minimimittoja ja maksimiarvoja, ja taloudellisille näkökohdille on hankkeissa mukana yleensä montakin edunvalvojaa. Asukkaiden kokemus saa totuuden voiman vaikeammin.

Ennakkoasenteena ei voi olla se, että asukkaat valittaisivat turhasta.

Arkkitehdilla pitäisi olla avainrooli ei-mitattavien ympäristöarvojen huomioimisessa. Siihen kuuluu myös asukkaiden mielipiteiden kuunteleminen – vaikka mielipiteet olisivat epätoivottuja, edustaisivat huonoa makua, olisivat ristiriidassa hankkeen talouden kanssa tai muuten vain hämmästyttäisivät. Useimmiten ihmisten mielipiteistä ja ideoista saa paljonkin irti, kun kohtaaminen ja palaute on suunnittelun kannalta oikea-aikaista. Arkkitehti on toki aina hankkeen puolella, mutta ennakkoasenteena ei voi olla se, että asukkaat valittaisivat turhasta. Asukkaiden epäluottamus voi olla aiemmista näennäisen osallistamisen kokemuksista opittua. Osallistaminen on vielä uutta.

Nykyisin ajattelen, että mies ja vaimo olivat ymmärtäneet asiat täsmälleen oikein. Vaikuttamaan pääsee parhaiten mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, mahdollisimman suoralla kontaktilla suunnittelijaan. Tämä mahdollisuus tulisi tarjota tasapuolisesti kaikille. Röyhkeimmin huutavan äänen ei pitäisi olla muita arvokkaampi. Esimerkiksi sähköisten palautejärjestelmien hyödyntämiseen asukasideoinnin kanavina tarvittaisiin vain pieniä muutoksia ja koulutuksia palautteisiin vastaajille.

Ajattelen myös, että ensisijaisesti työaikaa ei tulisi käyttää ongelmien kiistämiseen vaan siihen, että pyritään ottamaan ongelma todesta ja reagoimaan siihen. Tarvitaan tahtotila uskoa asukasta ja toimia, jos se on mahdollista. Esimerkiksi meidän nopeusrajoituskylttimme eivät olisi keneltäkään pois tai kustannuskysymys. On kyse asenteesta.

Riikka Kuittinen
arkkitehti SAFA