Kansainvälisessä politiikassa mutta myös rakentamissektorilla on tahoja, jotka tiedostaen tai tietämättään yrittävät maailmanloppua, koska siitä on heille itselleen hyötyä lyhyellä aikavälillä, kirjoittaa Panu Savolainen kolumnissaan.
Arkkitehtiuutisten paperiversion lähes 80-vuotisen taipaleen loppuessa on osuvaa pohtia lopun ja loppujen merkitystä arkkitehtuurissa sekä laajemmin. Loput kun ovat tavallisesti jonkin uuden alkuja.
Arkkitehtuuri loppuu väistämättä joskus. Maapallolla se loppuu viimeistään noin kolmen miljardin vuoden kuluttua, kun paisuva aurinko imaisee planeettamme uloimpiin kerroksiinsa ja kärventää kaiken. Suomen arkkitehtuurin loppu on huomattavan paljon lähempänä. Viimeistään noin sadantuhannen vuoden kuluttua jääkauden mannerjäätikkö pakottaa ihmiset täältä pois ja tuhoaa arkkitehtuurimme, jos sellaista silloin on.
Pienempiä loppuja sattuu jatkuvasti. Monet pitänevät arkkitehtuurin ainakin osittaisena loppuna kehityskulkua, jossa kansainvälinen kiinteistösijoitusbisnes nielaisee yhä useamman arkkitehtitoimiston osakkeet ja rakentamisen tehoissa painetaan kaasu pohjaan etenkin asuntotuotannossa. Jotkin kansanliikkeet ja ehkä arkkitehditkin saattaisivat sijoittaa arkkitehtuurin lopun jo kauas menneisyyteen – aikaan, jolloin teollinen rakentaminen ja modernistinen muotokieli korvasivat käsityövaltaisen rakennustyön ja laajamittaisen ornamentiikan.
Lopuista puhuttaessa ei voi olla väistämättä politiikantutkija Francis Fukuyaman ajatuksia ja teosta Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Fukuyamalle historian loppu merkitsi 1990-luvun alussa, Itä-Euroopan kommunistihallintojen kaaduttua ja Neuvostoliiton hajottua, kapitalistisen liberaalidemokratian selviytymistä globaalisti hallitsevaksi malliksi ja aatteeksi.
Fukuyaman ideaa väljästi arkkitehtuuriin soveltaen voisi ajatella, että arkkitehtuuri loppuu universaaliin, kaikille kelpaavaan rakennettuun ympäristöön, jolloin se voidaan unohtaa. Arkkitehtuurin historiasta muistamme, että tällaista on kyllä yritetty. Funktionalismin tavoitteena oli 1920-luvulla löytää arkkitehtuurille universaali malli, joka riisuisi sen alati vaihtuvien tyylien ja historian painolastista ja loisi ajattoman, puhtaasti tarkoituksenmukaisuuteen pohjaavan rakentamisen. Toisin kävi. Modernismi avasi tyylien sanaisen ja materiaalisen arkun.
IHMISET ovat kovia yrittämään loppuja. Toisaalta ihmiset ovat kovia yrittämään loppujen siirtämistä kauemmas tulevaisuuteen. Tällä hetkellä muiden muassa kansainvälisessä politiikassa mutta myös rakentamissektorilla on tahoja, jotka tiedostaen tai tietämättään yrittävät maailmanloppua, koska siitä on heille itselleen hyötyä lyhyellä aikavälillä. Yhdysvaltain presidentti yrittää maailmanloppua tarpoessaan päätepisteeseen kuljettua yltäkylläisen fossiilisen elämäntavan latua. Samaa latua valitettavasti etsiskelee Suomen hallitus. Rakentamissektorilla yritetään maailmanloppua jatkamalla fossiilitalouteen ja neitseellisten materiaalien louhintaan pohjaavaa rakentamista.
Henkilökohtaisella tasolla useimmat ihmiset yrittävät jossain vaiheessa elämäänsä lyhentävien asioiden, kuten päihteidenkäytön, liikkumattomuuden, turhan ajoneuvoliike-energian kuluttamisen tai haitallisen ruokavalion lopettamista tai vähentämistä. Ihmiskunta on samanlaisten haasteiden edessä. Hiilineutraali lentoliikenne on toistaiseksi yhtä utopiaa kuin terveellinen tupakointi.
Arkkitehtiuutisten paperiversion loppu voi olla kaikkien erilaisten loppujen ja lopettamisten joukossa ehkä myös jonkin uuden alku. Paperi on melko uusi keksintö ja vielä uudempi keksintö on printtimedia. Sen loppu ei ole näköpiirissä ainakaan digitaalisena tuotteena, etenkään sosiaalisen median yltyvän syväsukelluksen aikakautena. Henkilökohtainen toivomukseni on, että Arkkitehtiuutisia voitaisiin taas alkaa painaa paperille viimeistään siinä vaiheessa, kun erittäin voimakas auringon magneettinen myrsky romahduttaa digitaalisen tiedonvälityksen ja -varastoinnin yli vuosikymmeneksi. Sellainen on yhtä todennäköinen kuin vastikään kokemamme globaali pandemia, josta juuri kukaan ei ollut huolissaan ennen kuin se tapahtui.
Arkkitehtuuri ei onneksi aurinkomyrskyihin lopu.
Kirjoittaja on arkkitehti ja tutkija, joka toimii Aalto-yliopiston arkkitehtuurin historian ja restauroinnin apulaisprofessorina ja on viime aikoina erikoistunut loppumisen problematiikkaan.