Kestävyysongelmaa ei ratkaista rakentamalla – “Lähtökohtaisesti kaikki mitä teemme on rikollista”

Kestävästä arkkitehtuurista puhutaan paljon, mutta harva osaa sanoa mitä se tarkoittaa. Neljä kestävyyskysymysten parissa työskentelevää arkkitehtia kertoo, mitä he ymmärtävät kestävällä arkkitehtuurilla – vai pitäisikö mieluummin puhua jostain ihan muusta.

Teksti: Silja Ylitalo
Kristiina Kuusiluoma ja Martino De Rossi arkkitehtitoimisto Collaboratiosta. Kuva: Laura Oja

Suomen Arkkitehtiliiton julkaisuissa pitäisi esitellä vain kestävää arkkitehtuuria, vaadittiin Safan liittovaltuuston kokouksessa joulukuussa.

Miksi arkkitehdit eivät yksinkertaisesti kieltäydy suunnittelmasta epäkestävästi, kysyttiin Arkkitehtuurin ja muotoilun päivän kestokulttuurikeskustelussa helmikuussa.

Kestävästä arkkitehtuurista puhutaan paljon, ja sitä myös vaaditaan hanakasti. 

Se on ymmärrettävää, sillä rakennettu ympäristö tuottaa melkein puolet Suomen ilmastopäästöistä ja kuluttaa kolmasosan luonnonvaroista. Rakennetun ympäristön päästöjen vähentäminen olisi kustannustehokkain tapa parantaa Suomen hiilitasetta, todetaan vastikään valmistuneessa uudessa arkkitehtipoliittisessa ohjelmassa Apolissa.

Ilmastonmuutoksen eteneminen on totta, kestävä arkkitehtuuri sen sijaan vaikeammin määriteltävä asia. Mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme kestävästä arkkitehtuurista?

Hyvän arkkitehtuurin edellytys

Kysytään ensiksi Tallinnan teknillisen yliopiston arkkitehtuurin professori Kimmo Lylykankaalta.

Lylykangas tunnetaan työstään rakennusten hiilijalanjälkilaskennan ja energiatehokkuuteen liittyvien kysymysten parissa. Lylykangas on työskennellyt Uumajan yliopistossa kestävän arkkitehtuurin koulutusohjelman professorina ja Aalto-yliopistossa kestävän rakennussuunnittelun opettajana. 

Hänellä lienee näkemys siitä, mitä kestävällä arkkitehtuurilla tarkoitetaan.

”Jos arkkitehtuuria ajatellaan taidemuotona, voi kysyä onko koko käsitteessä ylipäätään järkeä. Emme puhu kestävästä kirjallisuudesta tai kestävästä teatteristakaan. Tällainen vaatimus alkaa helposti kääntyä ohjelmallisen taiteen suuntaan: vain tietynlaista ajattelua manifestoiva taide kelpaa, ja se on hyvin vaarallinen ajatus”, Lylykangas pohtii.

Arkkitehdin uuteen ammattitaitoon liittyy olennaisena osana kyky analysoida rakennushankkeen mahdollisuuksia edistää kestävää kehitystä.

Kestävän arkkitehtuurin sijaan Lylykangas puhuisi mieluummin erikseen rakentamisesta, ”joka voi olla enemmän tai vähemmän kestävää”, ja arkkitehtuurista, ”jolla on vapaus ilmaista erilaisia asioita”.

Lylykangas kertoo antavansa opiskelijoilleen joskus tehtäväksi keksiä esimerkkejä siitä, miten erotella ”kestävä” ja ”hyvä” rakennus.

”Se on aina yhtä vaikea tehtävä.” Lylykankaan mukaan tämä kertoo siitä, että kestävyys heijastelee jo pitkälti meidän aikamme arvoja ja sitä mitä me haluaisimme saavuttaa, eli hyvää.

Voikin ajatella, että rakennuksen kestävyys on yksi hyvän arkkitehtuurin lähtökohdista. Mutta arkkitehtuurin kontekstissa kestävyyteen liittyy paljon muutakin, kuten rakennuksen käyttötarkoitus, sijainti ja millaisen kokonaisuuden osaksi se tulee, Lylykangas lisää.

”Esimerkiksi uusi huoltoasema tai muu hiilitaloutta tukeva tai pelkästään tila­päiseen käyttöön suunniteltu rakennus ei voi olla kestävä, vaikka kestävän rakentamisen indikaattorit sanoisivat mitä.”

Keskeistä on, että kestävyys tarkoittaa eri paikoissa eri asioita, Lylykangas tähdentää. Ja juuri siitä löytyy hänen mukaansa perusteet koko arkkitehdin ammatille: Arkkitehtuurin laatua – tai kestävyyttä – ei voi mitata mittareilla, vaan sitä arvioi­maan tarvitaan ihminen, ”jolla on koulutukseen ja kokemukseen perustuva kokonaisnäkemys asioista”. 

 


Collaboration suunnittelemassa, vuonna 2020 valmistuneessa Jätkäsaaren päiväkodissa on yksiaineiset kennoharkkoulkoseinät, tuulettuva alapohja ja massiivipuiset ikkunat. Kuva: Collaboratorio

Tehtävänä edistää muutosta

Lylykankaan mukaan kyse on laaja-alaisesta muutoksesta arkkitehdin ammatissa. Sen tulisi näkyä niin koulutuksessa kuin käytännön työssä.

”Uuteen ammattitaitoon liittyy olennaisena osana kyky analysoida rakennushankkeen mahdollisuuksia edistää kestävää kehitystä.”

Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei arkki­tehtien tarvitsisi välittää hiilijalanjälkilaskennasta, energiatehokkuudesta tai muista rakennuksen ympäristösuoritus­kyvyn mittareista.

”Havaintoni on, että arkkitehtikunnalla olisi motivaatiota edistää kestävää kehitystä, mutta samaan aikaan sisäänrakennettu vastenmielisyys niitä työkaluja kohtaa, joilla sitä voitaisiin arvioida.”

Lylykankaan mielestä se on harmillista, sillä ilman laskentaosaamista argumentaatio voi jäädä heikoksi. Samalla menetetään osaamista ja asiantuntemusta muiden alojen asiantuntijoille, sillä joku niitä laskelmia kuitenkin tekee.

”On laiskuutta jättää selvittämättä, mikä on energian, hiilijalanjäljen tai jonkun muun yksittäisen tekijän merkitys kokonaiskuvassa, ja mitä me voisimme arkkitehteina sille tehdä. Meillä on ammattikuntana tosi hyvät valmiudet katsoa juurta jaksain, mitä lukujen takaa löytyy. Samaan aikaan täytyy pitää mielessä, että ne ovat vain osatekijöitä isossa paletissa.”

 


Collaboratorio on kehittänyt yhdessä Vihdin Betonin kanssa betonin kaltaisen, vähäpäästöisen rakennusmateriaalin, jota he kutsuvat luonnonbetoniksi. Kuva: Laura Oja

Betonia luonnosta

Ullanlinnassa sijaitsevan arkkitehtitoimisto Collaboratorion ikkunalla on erivärisiä kiekkoja kivibetonin näköistä ainetta. Samaa materiaalia on toimiston lattia, ja takahuoneen pyöreä pöytä. 

Luonnonbetonia, mainitsee Collaboratorion perustaja ja osakas Kristiina Kuusiluoma ohimennen.

Tietämättömältä vaikuttamisen uhallakin on pakko kysyä, mitä se on. Betonista, yhdestä maailman saastuttavimmasta rakennusmateriaalista, ei ensimmäisenä tule mieleen mikään luonnollinen.

”Se on sekoitus savea ja kiveä”, Kuusiluoma selittää. Kyse on Collaboratorion yhdessä Vihdin Betonin kanssa kehittämästä rakennustuotteesta, josta he pyrkivät kehittämään varteenotettavan vaihtoehdon betonille.

Kaupallistamista ajatellen luonnonbetoni kuulostaa kieltämättä nyky­aikaisemmalta ja trendikkäämmältä kuin savi.

”Halusimme löytää betonin kaltaisen kovan, mutta samalla vähäpäästöisen kiviaineksen. Koska luonnonbetonia ei ollut, meidän piti kehittää se itse”, Kuusi­luoma sanoo.

Collaboratorio on yksi niistä arkkitehtitoimistoista, joissa tehdään käytännössä sitä, mitä Kimmo Lylykangas juuri kuvasi: pyritään muuttamaan rakentamista ja arkkitehtuuria ilmaston ja luonnon kannalta kestävämmäksi.

Collaboratorion verkkosivuilla puhutaan laadusta, vastuullisuudesta, ekologi­suudesta, rakentamiskulttuurin uudistamisesta – mutta ei kestävyydestä.

”Se on meille niin itsestään selvä lähtökohta ja syvällinen motivaattori, ettei ole tullut mieleen sanoa sitä. Kaiken mitä tehdään pitää olla kestävää. Tutkimme sitä paljon, ja nimenomaan materiaalikeskeisestä näkökulmasta.”

Kuusiluoma ja hänen osakaskumppaninsa Martino De Rossi vertaavat rakentamista mielellään ruuanlaittoon, kuten hyvän pastan tekemiseen. 

”Sehän on raaka-aineista kiinni”, De Rossi sanoo. Niiden tulee olla mahdollisimman yksinkertaisia, laadukkaita ja puhtaita.

 


Martino De Rossi ja Kristiina Kuusiluoma arkkitehtitoimisto Collaboratoriosta tutkivat tarkkaan käyttämänsä rakennusmateriaalit ja selvittävät niiden taustat. ”Oli yllättävää huomata, että Suomesta ei esimerkiksi saa teolliseen tuotantoon tarvittavia määriä huonekalulaatuista puuta, vaan sitä on tilattava ulkomailta”, Kuusiluoma sanoo. Kuva: Laura Oja

Mistä materiaali tulee

Collaboratoriossa ei tutkita pelkästään materiaaleja, vaan myös sitä mistä ne tulevat. Kuusiluomalle ja De Rossille kyse on kestävyydestä laajimmassa mahdollisessa mittakaavassa: ekologisesta, sosiaalisesta, kulttuurisesta ja taloudellisesta kestävyydestä. Vähäpäästöisyyden lisäksi tärkeää on esimerkiksi paikallisen tietotaidon, käsityöläisyyden ja osaamisen säilyttäminen ja kehittäminen, työolot ja työllistäminen.

Puu voi olla ekologinen materiaali, mutta voiko sitä nykyisessä maailman­tilanteessa kutsua kestäväksi, jos se tulee esimerkiksi Venäjältä? Savi on erinomainen luonnontuote, mutta jos sitä kaivetaan neitseellisestä maasta ja sen vuoksi rikotaan maankuori, tilanne muuttuu. Painavaa savea ei ole myöskään kestävää kuljetella tonneittain maasta toiseen, vaan käyttää paikallisesti saatavilla olevaa materiaalia.

Jos joskus muutamme täältä pois, otamme lattian mukaan.”

Saven hyvä puoli on, että sitä on yllin kyllin tarjolla ilman että tarvitsee erikseen kaivaa. Savea tulee lähes aina kun rakennetaan jotakin tai tehdään muuta infrastruktuuria, kuten teitä.

”Meillä on hirveästi savimaita ja ylijäämämaamassoja, joita voisi hyödyntää.” 

Pelkillä materiaalivalinnoilla ei kuitenkaan ratkaista kysymystä kestävästä arkkitehtisuunnittelusta, Kuusiluoma ja De Rossi huomauttavat. Arkkitehtuuriin liittyy paha ristiriita.

”Lähtökohtaisesti kaikki mitä teemme on rikollista, kestämätöntä. Mitäänhän ei kannattaisi rakentaa, vaan pitäisi hyödyntää olemassa olevia rakenteita”, Kuusiluoma sanoo. 

Arkkitehtitoimiston olemukseen kuitenkin kuuluu, että ihmiset ottavat yhteyttä, kun he haluavat rakentaa uutta. Collaboratoriossa ristiriidan kanssa pyritään elämään esimerkiksi ohjaamalla asiakkaita tutkimaan, voisiko jo olemassa olevaa hyödyntää enemmän. Voisiko korjata tai muuttaa? Onko välttämätöntä rakentaa uutta?

Ja kun uutta rakennetaan, pyritään tukeutumaan mahdollisimman paljon kiertotalouteen. Collaboratoriossa tutkitaan esimerkiksi mahdollisuutta hyödyntää luonnonbetonin kivi­aineksena käytettyjä ja murskattuja julkisivulaattoja.

Luonnonbetonin yksi hyvä puoli on, että sen voi aina käyttää uudelleen.

”Jos joskus muutamme täältä pois, otamme lattian mukaan”, Kuusiluoma sanoo.

 


Mäntsälän Alikartanon vanhan päärakennuksen, 1700-luvun lopulla rakennetun Alipytingin hirsirunkoa kunnostetaan vuonna 2020. Kunnostustyöt suunnitteli Arkkitehtitoimisto Livady. Kuva: Livady

Parempi jättää rakentamatta

Kimmo Lylykankaan mielestä kestävyys­keskustelussa on katvealueita, aiheita, joista ei puhuta tarpeeksi. Yksi niistä on se, johon Kuusiluoma ja De Rossikin viittasivat: meillä on nyt jo liikaa rakennuksia.

”Kukaan ei sano ääneen, että asumisväljyyttä tulisi voida arvioida kriittisesti. Suomessa rakennuskantaa on noin 104 neliömetriä asukasta kohden. Hiilijalanjälkilaskelmien tai energiatehokkuuslukujen parissa urheilu on aivan turhaa, jos rakennusten kokonaisala asukasta kohden kasvaa, sillä se nollaa koko kehityksen.”

Ilmastokriisin näkökulmasta olisikin välttämätön keskittyä jo olemassa olevaan rakennuskantaan: tilojen käyttöasteen pitämiseen korkeana, yhteisöllisen asumisen teemoihin ja muuntojoustavuuteen, Lylykangas toteaa.

Tehokkaimmin rakentamisen hiili­päästöjä vähennettäisiin olemalla rakentamatta.

Samaa sanoo myös Tampereen yliopiston vastavalittu korjausrakentamisen professori, arkkitehti Satu Huuhka. Kestävyysongelmaa ei ratkaista kestävällä rakentamisella.

”Rakentaminenkin on aktiviteetti. Kestävässäkin rakentamisessa tehdään jotain, kun usein – ei toki aina – olisi parempi olla tekemättä mitään. Tai ei ainakaan rakentaa mitään täysin uutta.”

Miten Huuhka sitten ymmärtää kestävän arkkitehtuurin?

”En tiedä onko se sellainen termi, jota itse käyttäisin ollenkaan.”

”Yleensä kun puhutaan arkkitehtuurista, puhutaan lähtökohtaisesti uusista rakennuksista. Niin myös silloin, kun ajatellaan kestävää arkkitehtuuria. Olemassa olevista rakennuksista arkkitehtuuriksi mielletään ehkä vain rakennusperinnön huippuyksilöt. Itse taas näen, että avain kestävyyteen on siinä, että pidetään käytössä jo olemassa olevaa, tavanomaista rakennnuskantaa, jota ei välttämättä hyväksytä arkkitehtuuriksi lainkaan.” 

”Tämä on itselleni tietyllä tavalla kipupiste, arkkitehtuurin taiteilijaparadigma on niin vahva. Olen itsekin saanut taiteilija-arkkitehdin identiteetin annettuna peruskoulutuksessa.” 

Ilmastonmuutosta ja luontokatoa vastaan taistelevan 2000-luvun arkkitehdin tulokulman pitäisi kuitenkin olla tieteellinen, Huuhka toteaa.

”Tavanomaisen rakennuskannan” ohittaminen arkkitehtuurikeskustelussa on saanut Huuhkan ajattelemaan, etteivät taiteelliset arvot oikeastaan ole kestävyyden kannalta kovin keskeisiä, koska ne ovat niin subjektiivisia ja aikasidonnaisia. Arkkitehtuuri-sanaa hän käyttää mieluiten ihan vain synonyymina rakennuksille.

 


Livady on suunnitellut Helsingin Huopalahden asemapuistoon asuinkasarmin (ks. kuva alla), jossa on tavoiteltu samoja ominaisuuksia, jotka tekevät Bruno Granholmin suunnittelemasta satavuotiaasta asemarakennuksesta (kuva yllä) kestävän ja kunnostuskelpoisen. Kummassakin rakennuksessa on massiivipuiset ulkoseinät ja painovoimainen ilmanvaihto. Kuva: Museoviraston historian kuvakokoelma

Kierrättäminen houkuttaa, uudelleenkäyttö ei

Puhutaan siis rakennuksista. Ja niiden korjaamisesta, joka useimmiten olisi paljon ilmastoystävällisempi ratkaisu kuin uusien rakennusten rakentaminen, olkoon miten energiatehokkaita ja vähäpäästöisiä tahansa. Näkyykö tämä jo tarpeeksi hyvin rakennetun ympäristön kestävyydestä käytävässä keskustelussa?

”Ei vielä. Usein kun puhutaan korjaamisesta, puhutaan niistä hankkeista, joissa omistajalla on ollut intressi säilyttää rakennus ja hanke on onnistunut hienosti. Mutta niistä tapauksista, joissa intressi on ollut päinvastainen, yleensä vaietaan. Miten korjauskelpoisten rakennusten purkaminen voitaisiin välttää, on hyvin vaikea keskustelunaihe”, Huuhka sanoo.

Säilyttämisen ja korjaamisen lisäksi Huuhkaa kiinnostaa, miten kasvavia kaupunkeja tulisi suunnitella, jotta päästöjä syntyisi mahdollisimman vähän. Onko esimerkiksi tiivistäminen ja olemassa olevan infrastruktuurin äärelle rakentaminen paras tapa silloinkin, kun se tarkoittaa että vanha rakennuskanta on purettava pois alta, vai kannattaisiko joissain tapauksissa sittenkin rakentaa uusille alueille? Entä jos korotetaan, rakennetaan olemassa olevien rakennusten päälle?

Kokonaiskuvan muodostaminen on toistaiseksi mahdotonta, sillä kokonaisvaltaiset tutkimukset aiheesta puuttuvat.

Toinen Huuhkalle tärkeä aihe on rakennusosien uudelleenkäyttö: jos purkamiseen syystä tai toisesta päädytään, miten purettujen rakennusten osia voisi hyödyntää uusissa rakennuksissa?

”Kiertotaloudesta ollaan hyvin innostuneita, mutta tosiasiassa kyse on usein siitä, että halutaan vain päästä eroon vanhoista rakennuksista. Kun otetaan esiin rakennuksen säilyttäminen, kiinnostus loppuu.” 

Se näkyy Huuhkan johtamassa kansainvälisessä ReCreate-hankkeessa, jossa tutkitaan betonielementtien uudelleenkäyttöä.

”Olemme saaneet useita yhteydenottoja, joissa meille tarjotaan vanhaa rakennusta purettavaksi ja elementtejä uudelleenkäytettäviksi, mutta paljon vähemmän sellaisia, joissa haluttaisiin käyttää niitä vanhoista rakennuksista irrotettuja elementtejä uuteen rakennukseen.”

Kiertotaloudesta voisi Huuhkan mielestä puhua enemmänkin. Silloin pitäisi kuitenkin päästä irti väärinkäsityksestä, että kiertotalous on pelkkää kierrätystä, ja jos vain kierrätetään, voidaan jatkaa purkamista ja rakentamista aivan niin kuin ennenkin.

”Kiertotaloudessa ensisijaista on säilyttäminen ja korjaaminen – etenkin niiden tylsien ja tavallisten rakennusten, jotka toistaiseksi kiinnostavat vain harvaa arkkitehtia.”


Huopalahden asuinkasarmi, havainnekuva. Kuva: Livady

Määräykset kääntyvät tarkoitustaan vastaan

Jos Suomessa joku tunnetaan korjaamisen ja kestävien rakennusmenetelmien osaajana ja puolestapuhujana, niin Arkkitehtitoimisto Livady. Livady on saanut työstään niin arkkitehtuurin valtionpalkinnon, Suomen Arkkitehtiliiton Tunnustuspaanun kuin Alfred Kordelinin palkinnon.

Arkkitehti Juulia Mikkola tarjoaa teetä Livadyn viihtyisässä toimistossa, jonka keittiön puiset kaapit on aikoinaan dyykattu roskalavalta.

Mikkolalle kestävyys tarkoittaa nimenomaan ajallista kestävyyttä: rakennukset pitäisi suunnitella niin, että ne kestävät pitkään. Käytännössä se on kuitenkin tehty vaikeaksi, Mikkola harmittelee.

”Maankäyttö- ja rakennuslain ensimmäinen pykälä edellyttää, että kaikki rakentaminen ja rakentamisen ohjaus tukevat kestävää kehitystä. Mutta kun mennään asetusten, määräysten ja sitten vielä standardisoinnin ja CE-merkintöjen tasolle, niin oikeastaan mikään ei tue kestävää kehitystä”, Mikkola kritisoi.

Nykyaikaiset yksityiskohtaiset määräykset ohjaavat rakentamista kohti monimutkaisia rakenteita, materiaaleja ja tekniikoita, joiden käytöstä ei ole pitkää kokemusta. Lopputuloksena on, etteivät rakennukset pysy kunnossa kuin muutamia vuosikymmeniä. Sen jälkeen ne pitää joko purkaa tai korjata perusteellisesti, jos korjaaminen ylipäätään on mahdollista.

Meillä on hyvin erilainen kohtelu olemassa oleville rakennuksille ja uudisrakennuksille.

Muutama vuosikymmen on aivan liian vähän siihen nähden, miten paljon hiilipäästöjä niiden rakentaminen aiheuttaa.

Massiivirakenteet olisivat kestävämpiä ja energiatehokkaampia. Mutta ne ovat myös kalliimpia rakentaa.

”Jos suurin osa rakennuttamisesta on bisnestä, jossa rakennetaan vain, jotta voidaan myydä pois mahdollisimman suurella voitolla, massiivirakentaminen ei pysty kilpailemaan tavanomaisen rakentamisen kanssa.”

Niin kauan kuin on mahdollista tehdä hyvää tuottoa rakentamalla lyhytikäisiä taloja, on vaikea nähdä että tilanne tulisi muuttumaan, Mikkola toteaa.

Mikkola on turhautunut siihen, miten hankalaa kestävästä ja kiertotalouden mukaisesta rakentamisesta on tehty silloinkin, kun siihen olisi haluja. Uudiskohteissa voi esimerkiksi olla mahdotonta käyttää kierrätettyjä tai puu­sepäntyönä valmistettuja ikkunoita, sillä niiltä puuttuu CE-merkintää. 

Korjausrakentamisessa niiden käyttö kuitenkin hyväksytään.

”Meillä on hyvin erilainen kohtelu olemassa oleville rakennuksille ja uudisrakennuksille”, Mikkola sanoo. Hänen mukaansa uudisrakentamisessa määräykset kääntyvät sekä omaa tarkoitustaan että kestävää rakentamista vastaan.

”Kun energiamääräykset estivät vuodesta 2012 alkaen painovoimaisen ilmanvaihdon hyödyntämisen, mikäli samaan rakennukseen haluttiin suunnitella kestävät rakenteet, päätimme tuolloin, että luovumme kokonaan uudisrakennusten suunnittelusta. Onneksi tilanne on korjaantunut vuoden 2018 alusta.”

Livadyssa pidetään kiinni periaatteista: Ei koneellista ilmanvaihtoa uudisasuntoihin, sillä se ei ole välttämätöntä, jos materiaalit ovat puhtaita ja hengittäviä. Ei ranka-, vaan ainoastaan massiivirakenteita, paitsi jos kyseessä on lämmittämätön tila, johon ei tarvita eristeitä.

Vaikka talousjärjestelmälle tai rakennusmääräyksille ei yksittäinen arkkitehti voi paljoakaan, Mikkola kuitenkin uskoo, että arkkitehdeilla on mahdollisuus omalla toiminnallaan muuttaa rakentamista kestävämpään suuntaan – ”jos jaksaa hakata päätään seinään kerta toisensa jälkeen”. 

”Kyllä sillä voi vaikuttaa, että tuo näkemyksiään esiin.”

 


Miten toimia arkkitehtina ilmastokriisin oloissa?

Kysyimme kestävän arkkitehtuurin toimijoilta konkreettisia vinkkejä, miten arkkitehti voi vaikuttaa ilmastokriisin oloissa.

Kouluttaudu

Arkkitehtuurin keinot hidastaa ilmastonmuutosta ovat materiaaleissa, energiatehokkuudessa, korjattavuudessa, muuntojoustavuudessa sekä sosiaalisessa kestävyydessä, Eko-Safan puheenjohtaja ja Safan hallituksen jäsen Juha Päätalo luettelee.

”Koulutus on hirveän tärkeässä roolissa. Tilaaja tekee päätökset, mutta mikäli arkkitehdilla on tarpeeksi tietotaitoa aiheesta, hänellä on keinoja keskustella ja saada aikaan mahdollisia muutoksia”, Päätalo sanoo. 

”Jos tilaaja on myös rakennuksen käyttäjä, kannattaa esimerkiksi korostaa rakenteiden korjattavuutta ja puhua rakennuksen ylläpitokustannuksista.”

Verkostoidu

Arkkitehtiopiskelijat You Tell Me -kollektiivista ovat sitä mieltä, että vaikka hyvällä suunnittelulla voidaan vähentää materiaalista kulutusta, yksilötason vaikuttaminen ei enää riitä. Ilmastokriisin hidastamiseksi tarvitaan kansanliikettä. 

”Etsi muita ihmisiä, jotka ajattelevat samalla tavalla, sillä vertaistuesta ja vertaisoppimisesta on hyötyä”, Emel Tuupainen sanoo. ”Yksilön vastuuta painotetaan liikaa. Haluamme korostaa, että on tärkeää pyrkiä muuttamaan asioita yhteistyössä.”

”Tarvitaan verkostoja ja liittolaisia. Arkkitehtien kunnianhimoiset suunnitelmat eivät yksin riitä, vaan pitää myös löytyä taho, joka voi toteuttaa ne”, Matti Jänkälä sanoo. 

Kysy

Arkkitehti Lars-Erik Mattila Suoja ry:stä muistuttaa, että laskelmat ovat korruptoitavissa: niitä voidaan käyttää väärin liian helposti.

”Tuotteen hiilijalanjälki ei kerro mitään sen fyysisistä ominaisuuksista. Materiaali voi olla vähäpäästöinen tai energiatehokas mutta silti kestämätön”, Mattila sanoo. ”Mikä tahansa voi nykyään olla hiilineutraalia: niin betoni, hampurilaiset kuin formula­kisatkin.”

Mattila ehdottaa suunnittelijoille yksinkertaisia avainkysymyksiä, joiden vastaus ei voi olla lukema.

”Tiedämmekö suunnittelijoina, mitä aineita ratkaisu sisältää? Mistä aineet tulevat, minne ne päätyvät ja missä ajassa? Voiko ratkaisua toistaa määräämättömän monta kertaa, eli onko se kestävää? Vastaus kysymyksiin on kyllä tai ei”, Mattila sanoo. 

Teksti: Anni Varis
Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 2/2022.

Hae sivustolta:

X