Keskustelua: Kaavoittajat ja vastuullisen paskapuheen aika

Arkkitehtien julkinen kritiikki kaavoitusta kohtaan on niin harvinaista, että “kriittiseksi puheenvuoroksi” kelpaa jopa yksittäinen somepäivitys. Julkista keskustelua vaivaa bullshitting, paskapuhe, joka on niin yleispätevää, ettei siitä ikinä joudu tilille, kirjoittaa Anssi Joutsiniemi.

Teksti: Anssi Joutsiniemi
Helsingin Jätkäsaarta rakennetaan vuonna 2014. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Toimittaja Katja Martelius kirjoitti 7.10.2012 Helsingin Sanomiin otsikolla Kamalaa kaupunkisuunnittelua. Kirjoitus koski Helsingin rakentamisen uutta suuntaa, jossa keskeiseksi ovat muodostuneet kiinteistökauppa ja ahne rakennus­oikeuksien korottaminen. Ikimuistettavan artikkelista teki anekdoottimainen lausahdus: ”julkisesti kriittinen arkkitehti on yhtä harvinainen kuin saimaannorppa”.

Sittemmin kriisi on syventynyt sekä rakentamisen että hiljaisuuden osalta. Julkiseksi puheenvuoroksi näyttää kelpaavan jopa yksittäinen Facebook-päivitys. Päivälleen kymmenen vuotta saimaannorppa-anekdootin jälkeen samainen päivälehti keksi julkishallintoa koskevan kommentointimme päätteeksi syyttää meitä tutkijoita siitä, ettemme olleet älynneet liittää somepäivityksiimme lauselmaa tutkimusrahoituksestamme. Uutisointi oli pahantahtoinen ja kiusallinen.

Kiusallisuus ei tosin koske meitä tutkijoita vaan yhteiskunnan tilaa, jossa julkista keskustelua yhä enenevässä määrin vaivaa populismi, paskapuhe ja hiljentämisen kulttuuri. Paskapuheella (bullshitting) tarkoitan Harry G. Frankfurtin tekemää eroa tahallisen väärän tiedon esittämisen eli valehtelemisen (lying) ja illuusioiden luomiseen, aloitteen pitämiseen ja vastapuolen hukuttamiseen tähtäävän sanailun välillä.

Paskanpuhuja on se toimija, joka hyödyntää käsitteellistä epäselvyyttä ja ideologiaköyhää tilaa edistääkseen omia tavoitteitaan. Paskapuhe on niin yleispätevää, ettei siitä ikinä joudu tilille. Kaavoituksessa saamme nauttia siitä kestävyyspuheen, tiivistämispuheen, kumppanuuspuheen ja vastuullisuuspuheen muodoissa.

 

HILJENTÄMISEN OSALTA tilanne ei ole uusi. Pääkaupunkiseudun kaavoituksessa ja siihen liittyvässä julkishallinnossa toimii noin tuhat asiantuntijaa, joiden näkemyksiä suunnittelun onnistumisista kommentoi julkisuudessa arviolta kymmenen henkilöä – yleensä ylimmästä virkamiesjohdosta. Kaavoituksen totuutta on vain se virallinen. Myös suunnittelukonsultit ovat jo aikaa sitten tajunneet olla hiljaa, koska paras tapa tehdä itsensä työttömäksi on arvostella tilaajaa julkisesti.

Uutta on se, että viimeisten viiden vuoden aikana myös kaupunkisuunnittelun ja asumisen tutkijoita on ruvettu maalittamaan jokaisesta vähääkään politiikkaan tai ideologiaan sopimattomasta tutkimustuloksesta.

On helpompi olla mukavan myötäilevä kuin analyyttisen hankala.

Tiivistämispuheen ongelma on, ettei sitä voi eritellä eikä siitä saa otetta, mutta valehtelustakaan ei voi syyttää. On kiistämätön fakta, jokainen kunnan alueelle tuleva lisäkerrosneliömetri tekee rakenteesta laskennallisesti tiiviimmän. On kuitenkin erittäin epäselvää, milloin tämä tiivistäminen muuttuu jollain tavalla yhteiskunnalliseksi hyödyksi. Puhumattakaan siitä, että sillä voisi olla alueellisia eroja tai että liiallisesta tiiviydestä voisi jopa olla haittaa. Mitään raja-arvoja tiivistämiselle ei haluta antaa.

Tiivistämistä ajetaan kertomatta, kuinka paljon ja minne. Se on vastuutonta ja katteetonta paskapuhetta. Esimerkkinä käy vaikkapa tämä jo suhteetontakin huomiota saanut Uudenmaan liiton raportti, jota analysoin yksityiskohtaisemmin Aalto-yliopiston verkkosivuilla 10.11. julkaistussa blogikirjoituksessa. Koetellaan analyysiä kuitenkin vielä yhdellä raja-­arvolaskelmalla, jonka nimettömäksi jäävä saimaannorppa minulle kertoi.

Menetettyjen mäntyjen analyysi oli huolissaan puuston hiilivarastosta, jonka kooksi  määriteltiin 94 tCO2/hehtaari. Jos tämä on edes jonkinlainen poliittisesti tavoiteltava raja-arvo, niin sen kompensoima tiivistämisen vaatimus on mitätön. Koska puurakennuksessa on puuta varastoituneena (rakennejärjestelmästä riippuen 150–300 kg/CO2/m²), tämä 94 tonnia menetettyä hiilidioksidia per hehtaari korvataan jo kahdella puisella CLT-pientalolla (150 m2 × 300 kg × 2). Tehokkuutena se on e=0,03.

Riittäisikö tämä Uudenmaan liitolle? Ei se vielä kovin tiivistä ole, eikä sillä varmaan saada sen enempää pöhinää kuin uusia patenttejakaan, mutta voisiko joku valistaa paljonko on riittävästi. Mitä voidaan luvata sillä saavutettavan?

 

VASTUULLINEN KAAVOITUS voitaisiin aloittaa vastuullisuuspuheesta. On oireellista, että juuri vallitsevassa näennäismoralismin ajassa olemme jättäneet huomiotta, että vastuullisuudelle on kaksi täysin erisisältöistä englanninkielistä käännöstä: responsibility ja account­ability

Näitä viimevuosien kaavoituksen ja MAL-sopimisen raportteja lukiessa tuntuu, että jälkimmäisen määrittelylle – tilivelvollisuudelle – alkaisi jo olla kiire.

 

Anssi Joutsiniemi
Aalto-yliopiston kaupunkikehityksen ja mallintamisen professori
Arkkitehti SAFA, TkT

Mielipidekirjoitus on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 6/22.

Hae sivustolta: