Kadut, baarit, puistot, saunat – Julkiset tilat liittyvät kiinteästi queer-elämään, mutta suunnittelua määrittää heteronormi

Kaupunkielämä ja julkisen tilan käyttö – tai valtaväestön näkökulmasta väärinkäyttö – ovat tärkeitä sosiaalisia areenoja queer-ryhmille, kirjoittaa arkkitehti Pauli Rikaniemi puheenvuorossaan.

Teksti: Pauli Rikaniemi
Pauli Rikaniemi

Jos itsellä on yhteiskunnan normien ulkopuolelle jääviä piirteitä, oman identiteetin rakentaminen on jatkuvaa itsensä määrittelyä ulkoisten odotusten kautta. Henkilökohtainen muunlaisuuteni – eläminen homomiehenä – sai minut nuorempana kantamaan heteropojan naamiota, jonka puin päälleni tarvittaessa, etenkin silloin kun koin ympäristön olevan vihamielinen oikealle minälleni.

Queer-kulttuuri perustuu tällaisen ulkopuolisuuden kokemuksen ja identiteettileikin varaan. 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa rodullistettujen LGBTQ-ryhmien yhteisöissä syntynyt ballroom-perinne (suom. tanssiaiset) on tästä hyvä esimerkki. Tanssiaisissa jokainen voi esiintyä haluamanaan hahmona ja ottaa tilan haltuun välittämättä yhteiskunnan normien asettamista rajoista. Identiteettileikki auttaa ymmärtämään omaa yhteiskunnallista asemaa ja voimaannuttaa korjaamaan sen epäkohtia.

Ennen digitalisaation luomia mahdollisuuksia seksuaalisten halujen toteuttamiseen tarvittava kontakti piti löytää julkisista tiloista. Eikä fyysisen kontaktin ja itsensä kaltaisten ihmisten kohtaamisen tarve ole vähentänyt, vaikka puhelinsovellukset ovatkin luoneet yhteyden löytämiseen uuden ulottuvuuden.

Identiteetti-ilmaisun lisäksi queeriyttä voikin osuvasti analysoida julkisen tilan käytön kautta: katuelämä, baarit, saunat ja puistot ovat oleellinen osa queer-yhteisöjen perinteitä. Kaupunkielämä ja julkisen tilan käyttö – tai monessa tapauksessa valtaväestön näkökulmasta koettu väärinkäyttö – ovat tärkeitä sosiaalisia areenoja eri queer-ryhmille.

 

NYKYINEN läntisen maailman queer-historia koki käännekohdan 28. kesäkuuta 1969 Stonewall Inn -homobaarissa New Yorkissa, kun paikallinen LGBTQ-yhteisö alkoi taistella baariin tunkeutuneita poliiseja vastaan. Kapina aloitti Gay Liberation -liikkeen ja kansainvälisen Pride-liikkeen, jotka ovat johtaneet nykyiseen seksuaalivähemmistöjä kohtaan vapaammin suhtautuvaan politiikkaan.

Vaikka kapinan aloittivat useat rodullistetut trans- ja ei-binäärit henkilöt, kuten Marsha P. Johnson ja Sylvia Rivera, liikkeen johtoon nousivat pian valkoiset cis-homomiehet. Se johti homonormatiiviseen lähestymiseen seksuaali- ja sukupuolitasa-arvokysymyksissä. 

Lisa Dugganin määrittelemä homonormatiivisuus tarkoittaa neoliberaalin heteronormatiivisuuden arvojen, traditioiden ja kulttuurin omaksumista osaksi LGBTQ-elämää. Ei olekaan ihme, että homomiehet ovat länsimaisessa yhteiskunnassa saavuttaneet hyväksynnän tason, joka vielä puuttuu esimerkiksi transihmisiltä.

LGBTQ-väestön tilakysymysten moninaisuutta voidaan havainnollistaa tarkastelemalla homososiaalisia eli yhden sukupuolen edustajien käyttämiä tiloja, kuten julkisia käymälöitä, pukuhuoneita ja armeijan kasarmeja. Ne tarjoavat samasta sukupuolesta kiinnostuneille tilaisuuden seksuaalisen kontaktin löytämiseen, mutta vahvistavat samalla sukupuolien binääristä määrittelyä ja sulkevat ei-binääriset ihmiset ulkopuolelleen.

Julkisten tilojen suunnittelussa pyritään usein demokraattisten arvojen mukaisesti kaikille avoimeen, yhteiseen tilaan. Tämä toteutetaan kuitenkin yleensä yhteiskuntaa hallitsevien normien näkökulmasta, niin että queer-ihmiset sijoitetaan sen ulkopuolelle.

 

YMMÄRRYS seksuaali- ja sukupuoli-identiteettien monimuotoisuudesta on viime vuosina kasvanut vauhdilla. Termi queer on noussut jopa trendikkääseen asemaan monilla yhteiskunnan osa-alueilla, etenkin luovan luokan parissa. Sateenkaarikäsitteenä se helpottaa heteronormatiivisen yhteiskunnan ulkopuolella elävien todellisuudesta puhumista.

Tiloista puhuttaessa queer viittaa paikkoihin, joissa ei tarvitse kantaa heteronaamaria edes varmuuden vuoksi. Esimerkiksi homobaarit ovat monelle tärkeitä turvapaikkoja, mutta usein queer-tilat syntyvät ihmisten kollektiivisesta käytöksestä, jolloin niiden raamit ovat ohimeneviä ja väliaikaisia. Ne ovat tiloja, jotka tukevat queer-ihmisten itseilmaisua, yhteisöjä sekä elämän ilojen ja surujen kohtaamista. Queer-tilat voivat myös olla hyvin seksuaalisia. Tämä tarkoittaa, että monella muulla väestön osalla ei ole niihin asiaa.

Yksityisissä tiloissa tämä hyväksytään yleisesti, mutta liittyessään julkisiin tiloihin eksklusiivisuus tuottaa helposti ulkopuolisuuden tunteita muussa väestössä. Julkinen tila rakentuu heteronormatiivisen maailman mukaan ja kätkee itsensä ”neutraalina” tai demokraattisena vaihtoehtona. Vähemmistöjen näkökulmasta julkisen tilan ongelma on siis pyrkimys normaaliuteen, joka määritellään enemmistön standardien mukaiseksi. Tämä sulkee pois mahdollisuuden erilaisia yleisöjä palvelevien julkisten tilojen olemassaoloon. 

Kaupunkitilan suunnittelijoina olemme haastavan tehtävän äärellä queer-tilojen kanssa.

 

MICHAEL WARNER käsittelee aihetta kirjassaan Publics and Counterpublics (suom. Yleisöt ja vastayleisöt). Hän kokee länsimaisen julkisen tilan määrittyvän pääasiassa maskuliinisuuden kautta ja perinteisesti feminiinisiksi koettujen ominaisuuksien signaloivan yksityisyyttä. Tästä syystä esimerkiksi julkisessa tilassa lastaan syöttävä äiti voi aiheuttaa vastareaktioita muissa ihmisissä tai pääministeri Sanna Marinin juhliminen nousta uutisaiheeksi.

Seksuaalisuuden julkisuus–yksityisyys-asteikko on samalla tavalla normitettu. Heteroparien esiintymistä yhdessä julkisesti pidetään neutraalina käytöksenä, kun taas homoparien julkiset läheisyyden osoitukset voidaan kokea turhana pröystäilynä. Tilanteesta ja paikasta riippuen poikaystäväni kanssa käsi kädessä kävely voi tuntua uhmakkaalta tai jopa vaaralliselta teolta.

Kaupunkitilan suunnittelijoina olemme haastavan tehtävän äärellä queer-tilojen kanssa. Miten mahdollistaa epänormatiivinen käytös julkisessa tilassa? Kenen epämukavuus laitetaan etusijalle? Kenen halut, toiveet tai kokema pelko ovat mielessämme, kun teemme suunnitelmiamme?

Koska heteronormatiivinen ajattelu esittää itsensä neutraalina, sen huomaaminen ja purkaminen vaatii aktiivista kriittistä suhtautumista työhömme asetettuja parametreja kohtaan.

 

Kirjoittaja on Sveitsissä Herzog & de Meuronilla työskentelevä arkkitehti, joka tekee parhaillaan Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutissa queer-tiloja koskevaa tutkimusta.

Puheenvuoro-kirjoitus on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 6/22.

Hae sivustolta:

X