Arkkitehtuurin alalla tulisi käsitellä enemmän paikkojen merkitystä ihmisten identiteetille, sanoo vuoden parhaasta maisema-arkkitehtuurin diplomityöstä palkittu Eetu Mykkänen.
Kontulan keskustan arkkitehtuurikilpailussa ei kiinnitetty riittävästi huomiota siihen, millainen merkitys ostarilla on paikallisten asukkaiden identiteetille, sanoo maisema-arkkitehti Eetu Mykkänen.
Mykkäsen viime vuoden lopulla valmistunut diplomityö Identiteetin paikka – eli mikä identiteetti on ja miksi sillä on maisema-arkkitehdille merkitystä palkittiin helmikuussa vuoden parhaana maisema-arkkitehtuurin diplomityönä. Työssään Mykkänen tutki maisema-arkkitehtuurin ja identiteetiin suhdetta yleisesti sekä tapaustutkimuksena vuonna 2020 järjestettyä Kontulan keskustan kutsukilpailua.
Kontulan kilpailun ohjelmassa paikan merkitystä ihmisten identiteetille tai identiteetin inhimillisiä ulottuvuuksia ylipäätään ei juuri tunnistettu, vaan siinä keskityttiin lähinnä kaupallisiin ja kaupunkikuvallisiin kysymyksiin, Mykkänen toteaa työssään. Kilpailun järjestivät ostarin omistavat kiinteistökehittäjät.
Kontulan keskustan kehittämistä on tarkoitus jatkaa kilpailun voittaneen työn pohjalta. Voittajaehdotuksessa ostari puretaan kokonaan. Mykkäsen mukaan se on luonnollinen seuraus kilpailuohjelmasta, jossa esimerkiksi kerrosneliötavoitteet olivat korkeat.
”Jos kilpailuehdotukset vaikuttavat pintapuolisilta, taustalla usein on, että järjestävä taho ei hae mitään kovin monimutkaista tai sosiaalisesti oivaltavaa lopputulosta”, Mykkänen sanoo.
”Kilpailuohjelmat pyrkivät välittämään teemoja, jotka kilpailun järjestäjälle ovat tärkeitä, ja tässä tapauksessa ne olivat mittava lisärakentaminen ja alueen arvonnousu.”
Itse kilpailuehdotuksissa identiteettikysymykset tunnistettiin Mykkäsen mukaan kilpailuohjelmaa paremmin, ja arvostelupöytäkirjassa niitä käsiteltiin ehdotuksiakin enemmän.
”Suunnittelutyöryhmissä ja arvosteluraadissa on selvästi ollut ihmisiä, jotka ymmärtävät, miten vaikeasta ja herkästä asiasta on kyse. Mutta se ei oikein välity lopputulokseen”, Mykkänen sanoo.
Ongelmana on, ettei maisema-arkkitehtuurissa ja arkkitehtuurin alalla ylipäätään juuri puhuta identiteeteistä ja niiden merkityksestä. Paikkojen ja rakennusten käyttäjiin viitataan tyypillisesti yksinkertaistettuina kategorioina, kuten lapset, nuoret tai vanhukset.
Jos joskus mainitaankin visuaalinen identiteetti, sitäkään ei yleensä tarkemmin määritellä.
”Meiltä puuttuu sanasto, jolla näistä asioista voisi keskustella. Kun puhumme identiteetistä, emme todellisuudessa useinkaan hahmota, mitä se tarkoittaa ja miten meidän suunnittelumme siihen vaikuttaa.”
Ilman käsitteitä ja yhteistä ymmärrystä niiden sisällöstä kriittistä keskustelua on vaikea käydä, Mykkänen toteaa.
Meiltä puuttuu sanasto, jolla näistä asioista voisi keskustella.
Arkkitehti Aino Tandefelt-Laurilan suunnittelema Kontulan ostoskeskus valmistui vuonna 1967. Kuva vuodelta 1970. Kuva: Eeva Rista/Helsingin kaupunginmuseo
Kontulan näkökulmasta sen kehittämisestä järjestetyn kilpailun isoin ongelma on, että nykyisen keskustan tilalle halutaan jotain muuta, Mykkänen sanoo. Kilpailuohjelman mukaan tavoitteena on muun muassa luoda siitä ”halutumpi asuinalue” ja monipuolistaa alueen väestöpohjaa.
Julkisuudessa Kontulasta on muodostunut kuva huonomaineisena ongelmalähiönä, jossa työttömyysluvut ovat korkeammat, tulotaso alhaisempi ja vieraskielisen väestön osuus suurempi kuin Helsingin alueilla keskimäärin. Tilastojen valossa Kontula ei kuitenkaan erotu muista vastaavista asuinlähiöistä, joilla samanlaista leimaa ei ole.
Mikä nykyisessä kontulalaisuudessa hiertää, Mykkänen kysyy. Tai vähempiosaisiksi mielletyissä identiteeteissä ylipäätään?
”Monet kokevat olevansa onnellisia siellä. Miksi emme keskittyisi siihen, millä tavoin ja miksi alueen asukkaat kokevat paikan omakseen ja miten se heihin vaikuttaa, ja aloittaisi suunnittelua niistä lähtökohdista?”
Mykkänen on itsekin kotoisin ”laatikkolähiöstä”, kuten hän Helsingin Kannelmäkeä nimittää. Se on jättänyt tunteen siitä, että myös Kannelmäen ja Kontulan kaltaiset paikat ovat arvokkaita.
”Hankkeet, joissa aggressiivisesti puretaan lähiöympäristöjä, ovat haastavia. Niitä on vaikea tehdä kovin onnistuneesti.”
Yksi syy on, että purkuhankkeiden tavoitteena on yleensä alueiden keskiluokkaistaminen. Mykkäsen mielestä olisi hyvä pysähtyä miettimään, mistä tavoite kumpuaa, miten se vaikuttaa alueiden asukkaisiin ja miten heidän kokemuksensa voisi paremmin ottaa huomioon.
”Arkkitehtuurin ala on hyvin valkoinen ja hyvin keskiluokkainen, jopa periytyvä – arkkitehtiopiskelijat tulevat usein arkkitehtiperheistä. Mitä kauempana olemme ihmisistä, joille suunnittelemme, sitä isompi riski on, että meidän näkemyksemme heistä on hyvin erilainen kuin mitä he itse kokevat olevansa”, Mykkänen pohtii.
Loci Maisema-arkkitehdeilla työskentelevällä Mykkäsellä ei ole suoraa vastausta siihen, miten arkkitehtien ja maisema-arkkitehtien tulisi identiteetin kaltaista monisyistä kysymystä lähestyä.
”Työni tarkoituksena oli ensisijassa herättää keskustelua aiheesta, jota ei meidän opinnoissamme tai arkkitehtuurikeskustelussa juuri käsitellä. Mutta ainakin jonkinlainen osallistava kaupunkisuunnittelu ja sen kehittäminen edelleen olisi tärkeää.”
Lisäksi Mykkänen toivoo, että arkkitehtisuunnittelussa ja maisema-arkkitehtuurissa uskallettaisiin hyödyntää enemmän muiden alojen asiantuntijoita, kuten sosiologeja tai antropologeja.
”Alalla elää vielä perinne, jonka mukaan arkkitehdit ovat yleisneroja, joiden pitäisi pystyä ratkaisemaan kaikki kysymykset itse. Esimerkiksi maisema-arkkitehtuurissa puhutaan paljon ekologisesta suunnittelusta, vaikka ymmärrämme ekologiaa tai vaikkapa hydrologiaa hyvin rajallisesti. On kuitenkin paljon muita ihmisiä, jotka ovat juuri näiden kysymysten asiantuntijoita.”