The Brutalist on suurelta osin mukaansatempaava elokuva – jos pääsee yli siitä, että se ei varsinaisesti kerro arkkitehtuurista tai brutalismista.
Tuore elokuvatapaus The Brutalist katsoo monessa mielessä menneeseen, mutta näkee sen haluamallaan tavalla.
Elokuva seuraa kuvitteellisen, Unkarin juutalaisen ja Bauhausissa koulutetun arkkitehdin László Tóthin (Adrien Brody) yritystä käynnistää elämänsä ja uransa uudelleen Yhdysvalloissa. Paettuaan Euroopasta toisen maailmansodan jälkeistä kaaosta hän tapaa Philadelphiassa serkkunsa kautta rikkaan Harrison Lee Van Buren Seniorin (Guy Pearce), joka vaikuttuneena Tóthin näkemyksestä palkkaa tämän suunnittelemaan yhteisökeskuksen Pennsylvaniaan.
Elokuva keskittyy seuraamaan rakentamisen vaikeuksia sekä suunnittelijan ja tilaajan egojen kamppailua, joka yltyy raakuuksiin asti.
The Brutalist jatkaa Amerikan menneisyydestä kertovia suuria tarinoita, joissa kansakunnan mahti rakennettiin työn, hien ja unelmien lisäksi häikäilemättömyydellä ja julmuudella. Ohjaaja Brady Corbet kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä puolisonsa Mona Fastvoldin kanssa ja on vaikuttavaa, kuinka rajallisilla resursseilla on saatu aikaan tyylillisesti suuren mittaluokan elokuvaa.
Elokuva on kuvattu 1950- ja 1960-luvuilla käytetyllä VistaVision-tekniikalla, jonka erityisen laaja, spektaakkelimainen kuva aikanaan houkutteli ihmisiä takaisin elokuvateattereihin television yleistyessä. The Brutalist onkin parhaimmillaan upeassa kuvauksessaan ja jylhän ravistelevassa musiikissaan. Maisemat tuntuvat suurilta, valaistus herkältä ja kokonaisuus eeppiseltä. Toisaalta aihevalinnasta ja sen käsittelystä johtuen syntyy myös tietty vaikutelma tärkeilevästä tosikkoudesta.
Elokuvissa arkkitehdit esitetään tyypillisesti itsekeskeisinä ja kohtuuttomina, mutta silti näkemyksellisinä taiteilijoina. The Brutalist asettuu osaksi tätä jatkumoa.
Pääosaa näyttelevä Adrien Brody tekee taitavan roolisuorituksen ristiriitaisena László Tóthina, joka on yhdistelmä ammattilaisen itsevarmuutta ja muukalaisen varovaisuutta. Amerikkaan siirtyessään Tóth on silminnähden järkyttynyt ja hukassa, mutta alkaessaan suunnitella serkkunsa sisustusyritykselle huonekaluja ja työhuonekirjaston uudistuksen, ammattilaisen kokemus nytkähtää käyntiin hänen sisällään kuin lihasmuistista.
Tóth suunnittelee rikkaalle asiakkaalleen kirjaston, joka on niin elegantti, että kukaan ei tunnu uskaltavan edes astua sisälle huoneeseen. Elokuva tuo esille rakennetun ympäristön suunnitteluun liittyvän tunnereaktioiden kirjon, kun ymmärtämättömän asiakkaan ensimmäinen raivoreaktio muuttuu ihailun kautta kateudeksi, epäluuloksi ja lopulta vaarallisen epämääräisiksi impulsseiksi.
Huvittavasti Brodyn Tóth asettuu osaksi elokuvien pitkien, tummien ja tuimien arkkitehtien jatkumoa. Aiempia tulkintoja ovat tarjonneet muun muassa Boris Karloff arkkitehtina ja satanistipappina elokuvassa The Black Cat (Edgar G. Ulmer, 1934), vimmainen Gary Cooper elokuvien kuuluisimpana arkkitehtina The Fountainheadissa (King Vidor, 1949) sekä Adam Driver viime vuonna ilmestyneessä Megalopoliksessa (Francis Ford Coppola, 2024).
Nämä elokuvien arkkitehdeista ehdottomimmat ovat tietysti miehiä, ja arkkitehtius on keskeinen hahmoja määrittävä ominaisuus. Elokuvat esittävät arkkitehdit itsekeskeisinä ja kohtuuttomina, mutta silti myös näkemyksellisinä taiteilijoina.
Uudemmatkin elokuvat tuntuvat välillä omituisesti toistavan tätä vanhanaikaista mielikuvaa.
Erityisesti tuoreen Megalopoliksen kritiikitön ihailu koko elokuvan ajan murrosikäisesti käyttäytyvän arkkitehdin tulevaisuusvisualisointia kohtaan hämmentää. Nähdäänkö itsekeskeinen tuimuus visionäärisen taiteilijan merkkinä jopa silloin, kun suunnitellaan nimenomaan muita ihmisiä varten?
Elokuvan pääosassa nähdään Adrien Brody, joka voitti roolistaan parhaan miespääosan Oscar-palkinnon.
Tuimuudestaan huolimatta László Tóthin hahmo The Brutalistissa tuntuu myös jossain määrin tuoreelta arkkitehtikuvaukselta. Elokuva näyttää hahmon epämiellyttävässä valossa tavoilla, jotka eivät sovi tuttuun poikkeuksellisen taiteilijan narratiiviin. Vaikka työhön liittyvä oikuttelu esitetäänkin edelleen kunniakkaana vaativuutena, on Brodyn esittämä ylimielinen ketale myös heikko, huumekoukussa ja petollinen. Uudessa vihamielisessä maassa Tóth on viheliäinen selviytyjä.
Unkarinjuutalaisia juuria omaava Brody harjoitteli selviytyjän hahmoa jo elokuvassa The Pianist (Roman Polanski, 2002). Siinäkin hänen hahmonsa määritetään ammatin kautta, jota poliittiset myllerrykset ja vainot estävät harjoittamasta.
Molemmat elokuvat esittävät ammattitaidon asiana, jota ei voi koskaan täysin kadottaa. Tauon jälkeenkin kangistuneet sormet osaavat edelleen soittaa, ja uudessa maassakin suunnittelija analysoi ensin ilmansuunnat ja ennakoi sitten budjetin olevan liian tiukka. The Pianistiin rinnastettuna on kiinnostavaa nähdä arkkitehtius muusikkouden kaltaisena kansainvälisenä ja mukanaan kannettavana ominaisuutena, ammattilaisen taitona ja ylpeytenä.
The Brutalistin alkupuoli on taitavaa ja mukanaan vievää elokuvakerrontaa. Nopea pako sodan alta venyy kuukausien, vuosien ja lopulta vuosikymmenien pituiseksi oleskeluksi välitilassa ja muukalaisena vieraalla maalla. Yli kolme ja puolituntinen elokuva kulkee sulavasti ja flirttailee väliaikoineen menneisyyden spektaakkelielokuvien kanssa, jotka eivät pelkää ottaa itselleen tilaa.
Toisella puoliskolla ote leviää ja elokuvasta tulee liikkeiltään sekavampi ja sävyltään synkempi. Kerronta alkaa sisältää töksähtäviä summauksia ja aikahyppyjä. Nopeiden selitysten lomassa vilautetaan myös joitain kömpelöitä ja aika törkeitä näkemyksiä arkkitehtuurista.
Nämä elokuvien arkkitehdeista ehdottomimmat ovat tietysti miehiä.
Rakennustaide esitetään elokuvassa lopulta yllättävän suoraviivaisesti henkilökohtaisen trauman käsittelynä ja ilmaisuna. Kuin kiireessä ohimennen vilautetaan, että yhteisöä varten suunnitellun rakennuksen johtoajatus onkin taiteilijan henkilöhistoriaan viittaava kivulias aihe, joka kertoo täysin eri tarinaa kuin mikä on rakennuksen käyttötarkoitus. Katsoja jää hämmästyksensä kanssa yksin, sillä elokuva ei pysähdy käsittelemään tätä toteamusta mitenkään.
Arkkitehtuurissa synkkiäkin aiheita on käsitelty esimerkiksi holokaustimuseoissa tai muistomerkeissä, mutta suunnittelijan oman trauman ujuttaminen toisen yhteisön rakennukseen on aika käsittämätön ele. Elokuva esittää rakennuksen veistoksena, irrallaan tarkoituksestaan, ja hukkaa mahdollisuudet kuvata arkkitehtuuria taiteena, joka otetaan osaksi elämää.
Käyttöä tai käyttäjiä elokuvassa ei näytetä ja heidän tunnereaktionsa jätetään huomiotta suoraviivaisen rankistelun takia. Voi tietysti ajatella, että elokuvahan voi kuvata moraalisesti arveluttavaa arkkitehdin toimintaa vain nähdäkseen, mitä siitä seuraa, antamatta sille siunaustaan. Tämä olisikin kiinnostava elokuvan aihe.
The Brutalist ei kuitenkaan syvenny arkkitehdin karun motivaation seurauksiin, mikä osoittaa, etteivät elokuvantekijät ole ymmärtäneet Tóthin eleen poikkeuksellisuutta tai sen merkityksiä. Ele esitetään kuin taidokkaan taiteilijan rakennukseen piilottamana oivallisena merkityskerroksena.
The Brutalist on kuvattu 1950- ja 1960-luvuilla käytetyllä VistaVision-tekniikalla, jonka erityisen laaja ja näyttävä kuva aikanaan houkutteli ihmisiä takaisin elokuvateattereihin television yleistyessä.
Ohjaaja Brady Corbet on kertonut elokuvan saaneen temaattista inspiraatiota Jean-Louis Cohenin maailmansodan traumaa arkkitehtuurissa käsittelevästä kirjasta Architecture in Uniform (2011). Corbet on todennut, ettei elokuva perustu keneenkään tiettyyn arkkitehtiin, mutta juonellista innoitusta on ammennettu Hilary Thimmeshin kirjasta Marcel Breuer and a Committee of Twelve Plan a Church: A Monastic Memoir (2011), joka kuvaa samankaltaisen rakennusprojektin mutkikasta etenemistä.
The Guardianin arkkitehtuurikriitikko Oliver Wainwright onkin kritisoinut, että koska elokuva niin selkeästi perustuu Thimmeshin kirjaan ja viittaa myös Unkarin juutalaista syntyperää olevan Breuerin tunnistettaviin putkihuonekaluihin, poikkeamat muissa keskeisissä asioissa muodostuvat ongelmiksi. Kriitikoiden mielestä elokuva esittää väärin monien Yhdysvaltoihin emigroituneiden ja menestyneiden arkkitehtien kokemuksen ja ammattimaisuuden ja yrittää kirjoittaa arkkitehtuurin historiaa osaksi uudestaan omituisilla tavoilla.
Tóthin elokuvassa piirtämät rakennukset ja huonekalut on suunnitellut lavastaja Judy Becker, joka on ottanut mallia Breuerin lisäksi useista muista todellisen maailman esikuvista, kuten Louis Kahnista, Paul Rudolphista ja Tadao Andosta. Rajallinen budjetti voi ymmärrettävästi selittää osan lavastuksellisista ratkaisuista, mutta aiheen käsittelyn yleistä rajoittuneisuutta se ei kuitenkaan selitä.
On erikoista ohjaajalta ryhtyä tekemään elokuvaa arkkitehtuurista nimeä myöten ilman, että perehtyy aiheeseen kevyttä tapailua syvemmälle. Merkittävä osa elokuvasta kiertyy rakennuttamisprojektin ympärille, mutta The Brutalist on lopulta kiinnostuneempi arkkitehdista kuin arkkitehtuurista. Rakennus toimii mahdollisuutena kuvata tärkeää taiteellista projektia ja tinkimätöntä taiteilijaa sen takana.
Ei tarvitse kauaa miettiä, luodaanko tässä mahdollisesti yhteyttä arkkitehdin ja elokuvaohjaajan välille.
Piukeimmat brutalismi-housut jalassa ei kannata elokuvateatteriin suunnata.
Maailmalla monet elokuvan nähneet arkkitehdit ovat repineet pelihousunsa, ymmärrettävistä syistä. On hemmetin harmillista, että tehdään vetoava elokuva, joka kuitenkin näyttää itselle tutun aiheen ymmärtämättömällä tavalla.
The Brutalist ei onnistu viemään tarinaansa maaliin onnistuneesti, mutta suurelta osalta se on mukaansatempaava elokuva. Jos pääsee yli siitä, että elokuva ei varsinaisesti kerro arkkitehtuurista, brutalismista tyylisuuntana tai modernista arkkitehtuurista muuttuvan maailman materialisoitumisena, voi tunnustella, mitä se kertoo rakentamisesta ja vallasta.
Piukeimmat brutalismi-housut jalassa ei siis kannata elokuvateatteriin suunnata, mutta elokuva tarjoaa kuitenkin tarinan sodan traumoista, sopeutumisesta ja ulkopuolisuudesta, joka saa miettimään, mitä taitoja ja kokemuksia itse kantaa mukanaan. Upean VistaVision-kuvauksen takia The Brutalist kannattaa mennä katsomaan elokuvateatteriin mahdollisimman ison valkokankaan ääreen.
Kirjoittaja on arkkitehti, joka viimeistelee Aalto-yliopistossa väitöskirjaa arkkitehtuurin ja elokuvan suhteista.