Herlin pohtii työkseen, miten saada aikaan nopeita ja merkittäviä päästövähennyksiä. Se vaikuttaa myös tapaan, jolla hän tarkastelee arkkitehtuuria.
Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon tämän vuotinen valitsija Anna Herlin viettää työpäivänsä harvinaislaatuisissa puitteissa, 130-vuotiaassa puuhuvilassa Helsingin Kaivopuistossa.
Puistokatu 4:llä on takanaan vaiherikas historia: sen rakennuttivat 1890-luvun alussa tulipalossa tuhoutuneen huvilan raunioille arkkitehti Josef Stenbäck, asianajaja Lauri Kivekäs ja tämän puoliso, näyttelijä Ida Aalberg, ja myöhemmin rakennus toimi vuosikymmeniä kouluna. Arkkitehtikunnalle huvila tuli tutuksi Suomen rakennustaiteen museon ensimmäisenä kotina vuosina 1957–1981 ja sittemmin näyttelytoimistona.
Viimeisin vaihe rakennuksen historiassa alkoi vuonna 2022, kun arkkitehti Sarlotta Narjuksen johdolla tehty korjaustyö valmistui. Huvilan käyttäjinä on nyt kymmeniä ekologisesti kestävän tulevaisuuden rakentajia säätiöstä aktivistiryhmiin ja start-up -yrityksiin.
Anna Herlin ei pidä itseään varsinaisena arkkitehtuurin harrastajana, mutta kertoo miettineensä paljon tilojen ja tilallisuuden merkitystä, kun Tiina ja Antti Herlinin perhesäätiölle alettiin suunnitella omia tiloja.
”Jo ensimmäisissä strategiasessioissa puhuimme, että kaikille avoin tila olisi yksi niistä hienoista asioista, jonka haluaisimme säätiöllä joskus tulevaisuudessa olevan”, Herlin sanoo.
Käyttäjiltä tulee Herlinille usein palautetta, että Puistokatu 4:ään on helppo asettua taloksi. Erityisellä mielenkiinnolla hän on seurannut tutkijayhteisön muotoutumista huvilan vintille rakennettuihin työtiloihin. Sieltä löytyy työpiste noin kolmellekymmenelle tutkijalle, joukossa myös kaksi väitöstutkimusta tekevää arkkitehtia.
”Eri alojen kestävyystutkijat tekevät työtä vierekkäisillä pöydillä, ja yhteisölle tarjotaan vapaaehtoisuuteen perustuvaa yhteistä tekemistä. On ollut hauska nähdä, mitä se voi saada aikaan yksittäisen tutkijan ymmärryksen laajenemisessa”, Herlin selittää.
Entä muuttiko Puistokatu 4:n korjaushanke Herlinin suhtautumista arkkitehtuuriin?
”Kun astuin ensimmäistä kertaa sisään, rakennus oli upea hengeltään, valoltaan ja muilta vaikeasti sanoitettavilta aspekteiltaan, vaikka tietysti näki, ettei se ollut käyttökunnossa. Täällä oli sekamelska historian kerroksia, jotka olivat silti sulassa sovussa keskenään. Se vahvisti ajatusta, että eri kerroksia kannattaa jättää näkyviin ja että se tuntuu hyvältä kaikista käyttäjistä. Tietysti välillä oli vaikea inttää, että jätämme tuonkin pinnan näkyviin. Suunnittelijoilla saattaa olla aika erilaisia käsityksiä, miten kliinistä olisi syytä tehdä”, hän kertoo.
Herlin sanoo olleensa aina enemmän vanhan arvostaja kuin uudesta innostuja. Korjauksessa alkuperäisiä rakennusosia pyrittiin säästämään niin paljon kuin mahdollista. Esimerkiksi ulkoverhous uusittiin vain niillä sivuilla, joissa se oli vaurioittanut korjauskelvottomaksi.
”Laudoitus on sitonut hiiltä siitä asti, kun se on seinään laitettu. Tällaisista asioista vain tulee hyvä mieli. Ei ole hyvinvoinnin – ihmisen eikä varsinkaan ympäristön – kannalta yhdentekevää, että saa koskettaa niin vanhaa puuta”, Herlin kuvailee.
Korjauksessa tavoitteeksi asetettiin, että kaikilla ratkaisuilla olisi vähintään kolmenkymmenen vuoden elinkaari ja että ne olisivat mahdollisimman korjattavissa senkin jälkeen.
Herlinin työ perhesäätiön kehitysjohtajana vaikuttaa siihen, mistä näkökulmasta hän arkkitehtuuria ja rakennusalan kehitystä tarkastelee. Säätiö rahoittaa hankkeita, joiden avulla on mahdollista saada maailmanlaajuisesti aikaan nopeita ja merkittäviä päästövähennyksiä.
”Minua kiinnostaa, milloin luonnonvarojen arvo otetaan mukaan laskelmiin. Olen nähnyt, että suunnittelutyö on neuvottelua kustannusten ja vision välillä, ja jos mukaan tulee kahdet eri kustannukset, ei varmasti ole helppoa tehdä kokoaan suurempaa arkkitehtuuria”, hän pohtii.
Kuluvasta vuodesta näyttää tulevan mittaushistorian lämpimin, ja Herlin uskoo, että Suomessakin tarvitaan jatkossa erilaisia viilentäviä ratkaisuja, myös teknologisia. Itse hän kuitenkin korostaa, että uusien teknologioiden rinnalla ja niitä odotellessa olisi syytä ottaa käyttöön vanhoja rakenteita, tietoja ja taitoja, kuten suurten varjostavien puiden kaltaisia ratkaisuja.
Tietysti välillä oli vaikea inttää, että jätämme tuonkin pinnan näkyviin.
Helsingin Kaivopuistossa sijaitseva Puistokatu 4 tarjoaa työskentely- ja kohtaamispaikan ekologisesti kestävän tulevaisuuden rakentajille: tutkijoille, taiteilijoille ja yrittäjille. Talon korjaustyöt valmistuivat kesällä 2022. Kuva: Joel Haapamäki
Herlin sanoo olleensa yllättänyt ja otettu, kun häntä pyydettiin Finlandia-palkinnon valitsijaksi.
”Luin ensin kauhunsekaisin tuntein vuonna 2020 valitsijana toimineen filosofi Esa Saarisen kirjoittamia perusteluja, mutta sitten sain luettavaksi muidenkin valitsijoiden tekstejä, ja totesin pystyväni tähän. Missioni on pienentää ekologista jalanjälkeä hyvien asioiden normalisoinnin kautta, aiheuttamatta kenellekään huonommuuden tunteita. Olen tosi iloinen, että ehdokkaina on sekä korjausrakentamista, käyttötarkoituksen muutoksia että uusia kohteita”, hän kertoo.
Prosessin aikana Herlin kertoo miettineensä paljon dystopian ja utopian kaltaisia abstrakteja käsitteitä ja viehättyneensä erityisesti protopian ajatuksesta.
”Se on kattokäsite kaikille niille pienille hyvän tulevaisuuden palasille, joita pystymme bongaamaan lähiympäristöstämme. Siinä missä dystopiat ovat ei-tavoittelemisen arvoisia tulevaisuuksia, jotka helposti normalisoivat itsensä, ja utopiat jotain, joka on liian hyvää ollakseen totta, protopiassa ajatellaan, että hyvä tulevaisuus alkaa yksittäisistä pienistä teoista”, Herlin selittää.
Hän sanoo tunnistavansa protopian piirteitä kaikista ehdolla olevista kohteista, joten voittajan valinta ei tule olemaan helppo tehtävä.
Arvioidessaan ehdokkaita Herlin on tehnyt listaa kriteereistä, jotka kaikki sattuvat alkamaan k-kirjaimella. Näitä ovat esimerkiksi käyttäjien huomioiminen sekä kohtaamisen mahdollistaminen. Kestävyys on luonnollisesti keskeinen kriteeri, mutta Herlin pitää myös kauneutta ja estetiikkaa tärkeinä tekijöinä.
”On tosi tärkeää, että ihmiset saavat jatkossakin kokea iloa ja tunteita, joita kauneus herättää”, hän kiteyttää.
Viimeiseksi kriteeriksi Herlin mainitsee keskeneräisyyden ja sen vaalimisen.
”Ne ovat sellaisia inhimillisiä asioita, joista jostain syystä pyritään usein pois. Tämän talon remontissa ajateltiin, että jos ja kun arkkitehtuuria tehdään ihmisille, ei ole tarvetta siivota pois epätäydellisyyksiä, sillä se yleensä luo hyviä, ihmisen kokoisia tiloja.”