Venetsian biennaalin Suomen paviljongin kuraattorit Ella Kaira ja Matti Jänkälä nostavat näyttelyssään esiin ihmiset, joiden työn ansiota on, että Alvar Aallon suunnittelema paviljonki on edelleen pystyssä.
Venetsian arkkitehtuuribiennaalin Suomen paviljongin kuraattorit, arkkitehdit Ella Kaira ja Matti Jänkälä vastaavat videopuheluun majoituspaikastaan Venetsiasta. Näyttelyn avajaiset ovat kahden päivän päästä, mutta Kaira ja Jänkälä vaikuttavat silminnähden rentoutuneilta.
”Näyttely on rakennettu, kirja tullut painosta, videot editoitu ja laitettu äänet paikalleen. Me emme voi enää tehdä millekään asialle mitään, ainoastaan puhua ja esitellä teosta”, Jänkälä sanoo.
Kuraattorit ova saapuneet Venetsiaan pari päivää aiemmin. Edes se, että Jänkälän matkalaukku, jossa olivat muun muassa hänen vaatteensa, varastettiin junassa jossain Veronan ja Venetsian välillä, ei näytä pilanneen kuraattorien hyväntuulisuutta.
”Matkustimme maata pitkin, ja olimme olleet viimeiset kaksi kolme päivää samoissa vaatteissa. Silloin olisin kaivannut omaa laukkua”, Jänkälä naurahtaa.
Matka sujui rutiinilla, sillä näyttelyn aihe on vaatinut Jänkälältä ja Kairalta useamman reissun paikan päälle. Näyttely nimittäin käsittelee itse näyttelytilaa, Alvar Aallon suunnittelemaa Suomen paviljonkia, joka valmistui vuoden 1956 taidebiennaaliin.
Tällä kertaa valokeilassa ei kuitenkaan ole tähtiarkkitehti Alvar Aalto, vaan aivan muut ihmiset: ne, jotka vuosikymmenten varrella ovat osallistuneet rakennuksen korjaamiseen ja ylläpitoon. Siihen viittaa näyttelyn nimikin, Architecture of Stewardship, jonka kuraattorit suomentavat huolenpidoksi tai vaalimiseksi.
”Näyttely painottuu rakennuksen ylläpitoon ja ihmisyhteisöön, joka on ollut mukana huoltamassa ja hoitamassa sitä. Paviljongilla on ollut aika värikäs menneisyys”, Kaira sanoo.
Suomen paviljonki Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa. Kuva: Ugo Carmeni
”Rakennus on kahdenkymmenen vuoden välein ollut tuhon partaalla”, Jänkälä summaa paviljongin historian.
Suomen paviljonki – tai Aalto-paviljonki, millä nimellä se myös tunnetaan – suunniteltiin alunperin väliaikaiseksi, telttamaisen kevytrakenteiseksi rakennukseksi, jonka voisi aina biennaalin päätyttyä purkaa, varastoida ja pystyttää kahden vuoden kuluttua uudelleen seuraavaa biennaalia varten.
Aikataulu oli tiukka. Paviljonki rakennettiin nopeasti, kahdessa viikossa, suunnitelmat muuttuivat ja ratkaisuja tehtiin lennossa, Kaira kuvaa: ruuvit vaihtuivat nauloiksi ja irrotettavat perustukset paikalla valettuun betoniseen pohjalaattaan.
”Siitä tuli rakennelma, jota ei niin vain poistetukaan paikalta”, Kaira sanoo.
Paviljonki sai jatkoaikaa vuoden 1958 biennaaliin, pitkälti sen taustalla vaikuttaneen taidemesenaatin, Aaltojen ystävän Maire Gullichsenin verkostojen avulla.
Sen jälkeen rakennus jäi heitteille. Sen paremmin Suomen valtio kuin Venetsian biennaalikaan eivät halunneet kustantaa omistusuhteiltaan epäselvän, ilman rakennuslupaa kyhätyn puurakennelman ylläpitoa.
Seuraavina vuosikymmeninä paviljonki toimi muun muassa Argentiinan, Portugalin ja Islannin näyttelytiloina sekä biennaalin varastona. Suomi järjesti omat näyttelynsä Ruotsin, Norjan ja Suomen yhteisessä, norjalaisen Sverre Fehnin suunnittelemassa Pohjoismaiden paviljongissa, joka oli valmistunut vuonna 1962.
Kun Alvar Aalto kuoli vuonna 1976, biennaaliorganisaatiossa havahduttiin pienen, sinisen puupaviljongin surkeaan kuntoon. Korjaussuunnittelu tilattiin tanskalaisarkkitehti Fredrik Foghilta.
”Hän teki hyvin suvereeneja päätöksiä, sinne tuli japanilaistyylistä räystästä ja suihkulähdettä takapihalle”, Kaira sanoo.
Sen jälkeen paviljonki sai taas jäädä rapistumaan, kunnes vuonna 1993 Suomen valtio otti sen vastuulleen. Aallon kansainvälinen maine oli jo ehtinyt kasvaa. Peruskorjausta johtamaan palkattiin arkkitehti, professori Panu Kaila, jonka opiskelijat olivat mukana paviljongin restaurointityössä.
Omaan näyttelykäyttöönsä Suomi otti rakennuksen vuonna 2005.
Viimeisin dramaattinen käänne paviljongin historiassa tapahtui vuonna 2011, kun paviljongin päälle kaatui puu. Tuhot olivat mittavia.
”Se oli aika hurja restaurointi, paviljonki käytännössä purettiin osiin ja rakennettiin uudelleen. Vanha rakennus on oikeastaan aika konseptuaalisesti enää jäljellä siellä”, Jänkälä pohtii.
Vinopanelointia asennetaan paviljongin seinään vuoden 2012 restauroinnissa. Kuva: Gianni Talamini
Jänkälä ja Kaira kertovat miettineensä pitkään, miten rakennuksen tarina kannattaisi kertoa.
”Perinteiset arkkitehtuuripiirrokset jäädyttävät rakennukset staattiseen, uutuutta kiiltävään tilaan. Halusimme käyttää videoita, koska niiden avulla voimme tuoda näkyville kaiken sen ihmisten tekemän työn, joka tämän rakennuksen taustalla on”, Jänkälä sanoo.
Näyttely koostuu nelikanavaisesta videoteoksesta, joka on koottu arkistomateriaaleista, dokumenteista ja ammattikuvaajan tai kuraattorien itse paikan päällä kuvaamasta materiaalista. Videoteoksen on tehnyt virolainen videotaiteilija Merle Karp, ja sen äänimaailman ja musiikin on luonut äänisuunnittelija Jussi Hertz.
”Teos kertoo paviljongin historiasta, mutta ei kronologisen tarinan muodossa vaan unenomaisina tunnelmina ja tunnetiloina”, Kaira sanoo.
”Videoprojektiot paljastavat rakennuksesta uusia puolia, herättävät seinien muistot henkiin”, Jänkälä kuvaa.
Näyttelyn yhteydessä on julkaistu myös samanniminen kirja, jossa paviljongin historiaan syvennytään tarkemmin.
Teos kertoo paviljongin historiasta, mutta ei kronologisen tarinan muodossa vaan unenomaisina tunnelmina ja tunnetiloina.
Kuraattorien mielestä Aalto-paviljonki on hyvä esimerkki siitä, miten paljon ihmisen väliintuloa rakennus tarvitsee säilyäkseen.
Sen lisäksi että paviljonki suunniteltiin alunperin väliaikaiseksi, se on tehty suomalaisesta männystä, joka sopii huonosti Venetsian kosteaan ilmastoon. Siksi sen säännöllinen huolto on erityisen tärkeää: se on esimerkiksi maalattava uudelleen aina viiden vuoden välein.
Jänkälä ja Kaira olivat tammikuussa kuvaamassa, kun paviljonkia maalattiin.
”Ensiksi se on pestävä kokonaan hammasharjoilla ja räteillä, jotta levät, mikrobit ja muut jäänteet saadaan poistettua. Sen jälkeen koko laudoitus on käytävä läpi pensseleillä. Koska kyse on huolellisuutta vaativasta restaurointityöstä, teloja ei voi käyttää tai muulla tavoin oikoa”, Jänkälä kuvaa.
”Siinä oli jotakin kaunista, melkein rituaalinomaista, miten ensin rakennus pestiin, vähän kuin viimeisenä voiteluna, ja sitten alkoi pensselöinti, uudelleen maalaus, kuin uusi alku”, Kaira pohtii.
Paviljongilla on nykyään oma, paikalta palkattu huoltoarkkitehti Stefano Ferro, jolla on yksityiskohtainen lista eri aikavälein tehtävistä huoltotoimenpiteistä, Kaira kertoo.
Esimerkiksi betonilaatta on hiottava ja öljykäsiteltävä vuosittain. Koska se on valettu suoraan maahan ja Venetsian maaperä on suolainen, suola nousee laatan läpi ja tekee pintaan laikkuja. Jos niitä ei poisteta, betoni alkaa haurastua, Kaira selittää.
”Paviljongin pitkäaikainen huoltotyöntekijä Corrado Pedrocco kertoi, että jos huoltotyöt jättää vuodeksikin tekemättä, alkaa rakenteiden heikkeneminen, millä on pidempiaikaisia seurauksia”, Kaira sanoo.
Paviljonki maalataan viiden vuoden välein, jotta se kestää Venetsian kosteaa ilmastoa. Sitä ennen se pitää puhdistaa tarkasti levistä ja muista jäänteistä. Kuva: Matti Jänkälä
Kairan ja Jänkkälän mielestä rakennusten tarinat ovat hyvä paikka käydä suurempaa arvokeskustelua siitä, mitä pitäisi säilyttää ja mitä ei.
Esimerkiksi Suomen paviljonki ei välttämättä ensinäkemältä herätä ihmisissä suuria intohimoja. Sitä on kuvailtu niin hökkeliksi, majaksi kuin mökiksi, Kaira kertoo. Se on heppoisesti rakennettu, mutta se on säilynyt, koska sillä on kiinnostava tarina.
”Tarina Alvar Aallon suunnittelemasta puisesta teltasta on syy sille, miksi paviljonkia on pidetty kunnossa ja melkein tekohengitetty kaikkien näiden vuosien läpi”, Jänkälä sanoo.
Valtaosalla rakennuksista ei ole suojanaan vastaavaa tarinaa, vaikka niiden suunnitteluun ja rakentamiseen olisi käytetty monta kertaa enemmän aikaa, rahaa ja luonnonvaroja.
Tai tarinoita kyllä on, mutta ne ovat piilossa, eivät sellaisia suuria mytologioita, joita kerrotaan arkkitehtuurimedioissa ja joiden vuoksi ihmiset ryhtyvät puolustamaan niitä, Jänkälä toteaa.
”Sille että rakennus on yhteisönsä ihmisille tärkeä, niin kuin vaikka lähiöostarit, ei virallisessa keskustelussa välttämättä anneta arvoa. Mutta jos siihen heitetään Alvar Aallon nimi, niin rakennus on kuumaa kamaa”, Kaira kärjistää.
Kairan ja Jänkälän mielestä kaikkea rakennuskantaa tulisi kohdella rakennusperintönä ja pitää parempaa huolta siitä, mitä on jo olemassa.
Samalla uuden rakentamiseen pitäisi suhtautua nykyistä suuremmalla vakavuudella.
”Kaikki rakennukset, joita nyt rakennetaan, jäävät tulevien sukupolvien vastuulle. Miten helppoa niitä on käyttää uudestaan, vai puretaanko ne kaikki? Entä mitä kaikelle sille jätteelle tehdään?
Meillä on nyt jo valtava määrä rakennuksia, jotka ovat syntyneet menneiden sukupolvien päätöksistä ja joilla ei enää nähdä arvoa”, Kaira sanoo.
Kuraattoreilla on ongelmaan ratkaisuehdotus valmiina.
”Mitä jos arkkitehdin ammatti olisikin rakennusten vaalijan ja huolenpitäjän rooli?” Jänkälä kysyy.
Silloin arkkitehdit eivät suunnittelisi pelkästään rakennusten korjauksia, vaan heidän tehtävänsä olisi katsoa pidemmälle: ketkä tiloja voisivat tulevaisuudessa käyttää ja miten niitä pidemmällä tähtäimellä huolletaan.
Astetta radikaalimpi on kuraattorien ajatus arkkitehtuurin ”yhteistyöllisestä” luonteesta ja jaetusta tekijyydestä: voitaisiinko rakennuksen kanssatekijöinä pitää niitä, jotka ovat tulleet alkuperäisen suunnittelijan jälkeen, huoltaneet ja korjanneet rakennusta ja pitäneet sen kunnossa?
Tarina Alvar Aallon suunnittelemasta puisesta teltasta on syy sille, miksi paviljonkia on pidetty kunnossa ja melkein tekohengitetty kaikkien näiden vuosien läpi.
Merie Karpin koostamassa videoteoksessa projisointeja heijastuu myös lattiaan. Kuva: Ugo Carmeni
Toukokuun lopussa avajaiset ovat takana, näyttely auki yleisölle ja Jänkälä ja Kaira palanneet Suomeen. Näyttely on otettu hyvin vastaan, kuraattorit kertovat. The Guardian mainitsi Suomen paviljongin esimerkkinä tuoreesta lähestymistavasta ja muissakin medioissa arviot ovat olleet positiivisia. Avajaisissa sisälle jonotettiin.
”Sitä on ehkä pidetty jollain tavalla vilpittömänä näyttelynä, sellaisena jossa ei ole mitään liian hankalaa tai infoähkyä tuottavaa. Sen voi ottaa vain kokemuksena tai hengähdyspaikkana”, Jänkälä pohtii.
Jänkälää ja Kairaa työllistävät jo toiset aiheet. Suunnitteilla on muun muassa asukastyöpajoja Itä-Helsinkiin Mellunmäkeen ja Meri-Rastilaan. Vaikka aiheet ovat erilaisia – Mellunmäessä ilmastonmuutoksen tuomiin sääilmiöihin varautuminen ja Meri-Rastilassa purettavien talojen tarinat – metodi on tuttu: työskentely paikallisten ihmisten ja heidän muodostamiensa yhteisöjen kanssa.