Asumisen uria

Asumisen-palstan artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 8/2020.

Arkkitehtiopintojeni alkuvaiheessa kuulin luennolla termin asumisura. Mielessä välähti muistikuva lapsuuskodista, jossa vanhempiemme harmiksi sahasimme isosiskoni kanssa Artek-pöydän reunaan uria ruokaveitsillä ruokaa odotellessamme. Luennolla istuessani ne muodostuivat mielessäni hauskasti asumisuriksi, ja jotenkin ymmärsin asian paremmin niin: ura olikin ehkä myös jokin jälki, jonka ihminen jättää.

Syntymäkodin jälkeen seurasi erilaisia asuntoja ja koteja. Moneen jäi jälkiä, ja ne kaikki olivat kaiketi osa asumisuraani. Opintojeni alussa 80-luvun lopun hohdokas juppiaikakausi ja kasinotalous eivät olleet vielä kaukana, ja lineaarisen kasvun tavoite myös oman elämän puitteiden rakentamisessa oli yleisesti hyväksytty tie. Kiinnostavaa kyllä, nuoret ovat tutkimuksen mukaan edelleen niin konservatiivisia, että asumisen haaveissa ”uran” huipulla häämöttää omistettu omakotitalo vehreällä alueella, kaupungin kupeessa.

Asumisuran käsitteessä kummitteleekin asumisen yhtenäiskulttuuria, ja viime vuosina relevantimpi ja monipuolisempi käsite onkin ollut asumispolku (Clapham 2005). Tutkimuksessa, ja toivottavasti myös suunnittelussa, se tuo paremmin mukaan erilaisia vuorovaikutussuhteita, huomioi myös kestävän kehityksen ja jatkuvasti muuttuvien arvostusten ja arvojen maailman.

Pöydän sahaamisen jälkeen asumispolku on siis ollut koko ajan taustalla. Varhaislapsuudessa kantakaupunki asfaltoituine sisäpihoineen ja kiukkuisine talon­miehineen oli jännä ympäristö. Seikkailtiin kellareissa. Rivissä huudettiin äitiä ikkunaan. Välillä kotina oli iso talo puutarhoineen ja vartijoineen kaukana ulkomailla, missä elämä oli suojeltua ja ympäristöstä irrotettua.

Opiskelijaboksi Helsingin kantakaupungissa taas sijaitsi mukavasti menojen lähellä, ja kaverit pääsivät näppärästi kyläilemään. Työn perässä Zürichissä asumus löytyi boheemin taiteilijakollektiivin työpöydän alta, jonne oli turvallista ryömiä illalla, kun oli ensin kotiin tullessa väistellyt kadulla piikittäviä narkkareita ja hapuillut pimeissä portaissa lasinsirujen lomassa.

Kataloniassa asuessani ruokapöydästä saattoi ojentaa kahvin naapurille avoimista parvekeovista kadun yli. Paikallinen kollega nauroi meille ulkomaisille opiskelijoille, kun suostuimme asumaan erilaisissa läävissä. Itse hän tietenkin asui yläkaupungilla vanhempien luona ja ajoi uskollisesti skootterilla joka päivä siestan ajaksi kotiin mamman patojen ääreen.

Oli todettava, että rationaalinen ja suunnitelmallinen toiminta­tapa oli ainoa vaihtoehto.

Perheen perustamisen myötä asumisen tarpeet ja toiveet alkoivat hahmottua uudella tavalla realiteettien lomasta. Oli todettava, että rationaalinen ja suunnitelmallinen toiminta­tapa oli ainoa vaihtoehto. Sijoitus tulevaan piti pohtia niin pankin kuin muiden perheenjäsenten näkökulmasta. Piti kehitellä strategia, jonka puitteissa asuminen oli mukavaa, järkevää ja pohdittua myös seuraavan siirron, työpaikkojen ja mahdollisen isompaan asuntoon muuton kannalta.

Niinhän siinä kävi: lisää muuttoja seurasi. Erilaiset tarpeet, toiveet ja haaveet hahmottuivat, osa toteutui, osa jäi taakse, mutta uusiakin ilmaantui. Ja kierre jatkuu. Vaikka olenkin kenties yleisen käsityksen mukaan asumisurani huipulla, asumispolut ovat alati mielessäni. Eikä pelkästään työn takia, vaan myös omassa elämässä. Miksi näin on?

Eija Hasu on tutkinut asiaa väitöskirjassaan Asumisen valinnat ja päätöksenteko paljastettuina: ”Mitä kaikkea me ei tajuttukaan kun tähän muutettiin ja mökistä luovuttiin” (Aalto-yliopisto 2017). Hän selvitti muun muassa asukkaiden valintakäyttäytymistä, sen vaikutuksia ja siihen vaikuttavia asioita.

Valintaprosessien ristiriitaisuus ja niiden lopputulosten ”tylsyys” vahvisti näkemystäni siitä, että asuntotarjonnassa, miksei arkkitehtuurissa laajemminkin, on liian vähän vaihtoehtoja. Yleinen käsitys asumisen vaihtoehdoista on suppea ja perustuu pitkälti markkinatilanteen saneluun, totuttuun ja yksipuoliseen tarjontaan. Asukkaiden varsinaiset toiveet, tarpeet ja mahdollisuudet jäävät usein selvittämättä.

Väitöskirjan eräs tärkeä havainto onkin juuri tämä: asukas ei edes itse välttämättä osaa muodostaa selkeää kuvaa omista tarpeistaan tai mahdollisuuksistaan, jos ainoat vaihtoehdot on rajattu kapeasti. Esimerkiksi uudiskaksio kerrostalossa vastaan rivitalo lähiössä, alkovi vastaan makuuhuone.

Asumisen, kaupunkisuunnittelun ja arkkitehtuurin tutkimus on onneksi viime vuosina monipuolistunut, ja sitä tulisi osata myös hyödyntää paremmin. Se on monialaista, siinä yhdistyy sosiaalipolitiikka, taloustiede, maantiede, sosiologia. Optimaalisesti tutkimus toimii vuoropuhelussa asuntosuunnittelun, arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun kanssa.

Arkkitehtuuri ei ole vain valinta laatikon ja uusjugendjulkisivun välillä, asuminen ei ole vain valinta sijainnin ja neliöiden välillä.

Kestävän kehityksen nimissä asumisen ja arkkitehtuurin osallistumista tulisi kehittää niin, että asukkaiden tietoisuus mahdollisuuksistaan lisääntyisi, osattaisiin alkaa vaatia. Arkkitehtuuri ei ole vain valinta laatikon ja uusjugendjulkisivun välillä, asuminen ei ole vain valinta sijainnin ja neliöiden välillä.

Oma asumispolkuni tuntuu olevan vaiheessa, jossa en oikein tiedä, mitä tuleman pitää. Mitä preferenssejä nostankaan ylitse muiden, mitä perhe sanoo, miten talous kestää, mitä oikeasti tarvitsen, miten osaan lukea tulevaa?

Monipaikkaisuus tuntuu lisääntyvän, työ kenties hajaantuu, lapset muuttavat lopulta pois, vapaa-ajan asunnot johdattelevat pois arkiasunnosta. Yhteisöllisyys ja asukkaiden aktiivisuus lisääntyy, uudenlaisia tiloja ja asumisen muotoja kehitetään. Asumisen toteutus ja rahoituskuviot monipuolistuvat.

Jo pelkkä muuttaminen voi olla merkittävä rajoitin valintojen tiellä. Muuttamisen on tutkittu olevan iso stressitekijä, joka positiivisten muutosten lisäksi sisältää riskejä. Pääsenkö siis joskus muuttamaan unelmakotiini, vai asunko siinä jo? Hasun tutkimusta lainaten, onko strategiani optimointi, tyytyminen vai sopeutuminen? Ehkä alan sahailla nykyisen keittiöni uuden ruokapöydän reunoja?

Sasu Marila
Kirjoittaja on helsinkiläinen arkkitehti ja asuja, joka toimii suunnittelijana arkkitehtitoimistossa, opetustehtävissä Aalto-yliopistossa ja luottamustehtävissä SAFAssa.

Hae sivustolta: