Filosofi Esa Saarisen mielestä uudistaminen uudistamisen vuoksi ei voi olla itseisarvo, “etenkin jos se kaventaa elämän kokemuksellisuutta ja kerroksellisuutta”.
Tämän vuoden Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon saajan valitsee filosofi Esa Saarinen. Tehtävään oli Saarisen mukaan kiinnostavaa tarttua jo pelkästään arkkitehtuurin kiehtovuuden vuoksi, mutta hän toivoo, että kohteisiin tutustuessa tarjoutuu tilaisuus myös katsoa nykyrakentamista uusin silmin.
”Arkkitehtuuri tekee ajatuksista elettyä elämää ja luo puitteet elämälle. Minulle on erityisen kiinnostavaa miettiä arkkitehtuuria pyrkimyksenä, jossa ajatukset muuttuvat aistein havaittavaksi konkretiaksi.”
Saarisen ajatusten rytmi on avoin, pohdiskeleva, polveileva ja rauhallinen. Näinhän filosofit hahmottavat maailmaa – ajattelemalla, kyselemällä. Arkkitehtuurista keskustellessa tapa tuntuu hauskalta vaihtelulta nykypäivän nopeassa mielipiteiden virrassa.
Keskustelussa vilahtelee arkkitehtuurista mainittavasti kirjoittaneiden nimiä: Gaston Bachelard, Christopher Alexander, Juhani Pallasmaa.
”Luen näitä tekstejä sykähdyksittäin ja usein vain pari sivua kerrallaan, koska arkkitehtuuriin liittyvät ajatukset saattavat mielikuvitukseni laukalle. Ne inspiroivat ja avaavat tuoreita näkökulmia muuhun työhöni.”
Koska arkkitehtuuri heijastelee yhteiskunnan arvoja, Saarisen mukaan siinä voi parhaimmillaan nähdä myös pilkahduksen tulevasta.
Saarinen korostaa, että inspiraation lisäksi on tärkeää muistaa, että rakennettu ympäristö on ympärillämme joka hetki, minkä lisäksi rakennuksiin sisältyy ”tietty pysyvyyden lupaus”. Rakennusten arkkitehtuuri ohjaa ja jäsentelee kokemuksiamme. Jopa luonnossa kävellessä tuomme rakennetun maailman ajatukset ja muotokielen mukanamme.
Arkkitehtuuri on Saarisen mielestä yksi keskeinen uusien ajatusten mahdollistaja. Se voi parhaimmillaan tarjota meille parempaa todellisuutta omien kokemustemme kohottavana alustana.
Henkilökohtaisia kohtaamisia
Esa Saarinen varttui Hyvinkäällä suomalaisen modernismin kultakaudella, 1950–60 -luvuilla. Nykyarkkitehtuurista hän tuli voimallisesti tietoiseksi etenkin Aarno Ruusuvuoren suunnitteleman, vuonna 1961 valmistuneen Hyvinkään uuden kirkon myötä.
”Olin tuolloin juuri aloittanut kansakoulun, enkä ollut kohdannut vastaavaa. Tuntui hätkähdyttävältä, että tällainenkin kirkko ylipäänsä voi olla olemassa.”
Opiskelujen myötä Saarinen päätyi Helsinkiin ja vaikuttui vanhojen kivitalojen kaupunkiarkkitehtuurista. Niistä huokui kansainvälistä muhkeutta ja monumentaalisuutta, joka poikkesi kotiseudun maisemista. Kivitaloihin liittyi myös vuonna 1970 julkaistu Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin kirjanen Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista. Saarinen nostaa pamfletin ja sitä seuranneen kaupunkikeskustelun yhdeksi merkittäväksi arkkitehtuuriajattelunsa vaikuttimeksi.
”Havahduin tuolloin lukiolaisena ensimmäistä kertaa ymmärtämään, että rakennetussa ympäristössä voi tapahtua myös dramaattisesti vääriä asioita. Uudistaminen uudistamisen vuoksi ei voi olla itseisarvo, etenkin jos se kaventaa elämän kokemuksellisuutta ja kerroksellisuutta”, Saarinen pohtii.
Modernia arkkitehtuuria monimuotoisena ilmiönä hän on oppinut arvostamaan vähitellen.
”Ajan myötä olen syvemmin alkanut ymmärtää, miten uuteen pyrkivä arkkitehtuuri voi synnyttää jotain huikealla tavalla elämää rikastuttavaa.”
Saarinen mainitsee Suomessakin toimineen brittiarkkitehti Roger Connahin keskustelukumppanina, jonka kirjoitusten ja ajatusten avulla hänkin kykeni löytämään modernista arkkitehtuurista aiemmin tuntemattomia puolia.
Arkkitehtuurin sanat ja todellisuus
Saarinen on kiinnittänyt huomiota siihen, miten arkkitehtuurista puhutaan ja ketkä siitä puhuvat.
”Arkkitehtuurin sanallinen muotoilu on erittäin kiinnostavaa ja avartavaa myös maallikolle.”
Toisaalta arkkitehdit voivat sanallistaa tiloja niin eri tavoin kuin miten ihmiset ne kokevat, että yhteys ihmisten elämismaailmaan katkeaa. Arkkitehtuuri ei voi onnistua, jos se vieraantuu liiaksi ei-arkkitehtien kokemuksesta, Saarinen kärjistää.
Yleisesti ottaen suomalainen arkkitehtuurikeskustelu vaikuttaa Saarisesta suhteellisen tasapainoiselta.
”Kykenemme kiitettävästi arvostamaan vanhaa ja meillä on samalla jossain määrin innostusta rakentaa myös uutta.”
Käytännön kontekstissa korostuvat kuitenkin joskus liiaksi taloudellisuus ja tuotannollinen helppous. Rohkeutta sen sijaan puuttuu.
”Voisi ajatella, että olisi nimenomaan innostava arkkitehtoninen haaste kokeilla, voitaisiinko jokin rakennus tehdä erilaiseksi, kiinnostavaksi ja kestäväksi samalla rahalla kuin se mitäänsanomattomampi vaihtoehto.”
Saarinen toimi Aalto-yliopistossa filosofian professorina vuodesta 2002 viime kesään asti, jolloin hän jäi eläkkeelle. Vuosien varrella kaikille avoimilla filosofian ja systeemiajattelun luennoilla on istunut myös paljon arkkitehtiopiskelijoita. Viime vuosina heitä on kuitenkin ollut vähemmän.
”Kuulemani mukaan syy on pääosin opintojen aikatauluissa, kun putkeen ei juuri mahdu ylimääräistä”, hän lausahtaa. ”Luennoillani on kuitenkin ollut vuosien mittaan satamäärin arkkitehtiopiskelijoita, ja heistä on syntynyt erittäin myönteinen vaikutelma.”
Luennot järjestettiin Otaniemen kampuksen maineikkaassa A-salissa, nykyisin nimeltään Aalto-sali.
”Aalto-sali on majesteetillinen älyllisen kokemisen pyhättö. Se on kokonaistaideteos, joka saattaa ajatuksen liikkeelle ja kannattelee keskittymistä.”
Ennemmin kestävää kuin tehokasta
Voidaan ajatella, että arjessa eletään tavallisissa ympäristöissä. Saarinen ryhtyy pohtimaan tavallisen hyvän ympäristön huomaamattomuutta.
”Itseäni kiinnostavat erityisesti tällaiset näkymättömät ja arkiset tekijät.”
Arkkitehtuuri voi parhaimmillaan ylevöittää jotakin yksinkertaista ympäristön tekijää, mutta se voi myös peittää alleen tavallisuuden kauneutta ja ihmisyyden arki-iloja.
”Paikkoja voidaan ylisuunnitella, jolloin ihmiset eivät koe niitä omakseen”, Saarinen huomauttaa. ”Pääkonttorin aulan tuoleihin ei välttämättä uskalleta istahtaa tai viheristutusten lomassa käyskennellä. Lintuperspektiivissä hieno idea voi tuottaa maan pinnalle arastelun tunnelman ja jäykistää elämisen liikkeen.”
Arkkitehtuurin Finlandiassa nostetaan esiin usein merkkirakennuksia. Saarisen mielestä olisi kuitenkin hyvä, jos myös arkisemmista ympäristöistä voitaisiin keskustella enemmän.
Sama koskee myös arkkitehtuurin kestävyyttä ajassa. Saarinen miettii itse asuneensa samassa 120-vuotiaassa helsinkiläisessä kivitalossa useita vuosikymmeniä.
”Moni asia on tätä rakennettaessa selvästi onnistunut, koska sukupolvi toisensa jälkeen kykenee asumaan samoissa tiloissa vain pienillä muutoksilla alkuperäistä täydentäen.”
Kestävyyden vastakäsitteeksi Saarinen nostaa uuteen herkästi liittyvän pintakimalluksen ja ylirationaalisen tehokkuusajattelun, joka köyhdyttää elämää.
”Jos oletamme, että vielä joskus arvostetaan ihmisen mahdollisuutta keskittyä ajatteluunsa työtä tehdessään, voisimme ennustaa, että avokonttoreille ryhdytään etsimään vaihtoehtoja ihmisen ajattelukokemuksesta käsin,” Saarinen naurahtaa.
Paikkoja voidaan ylisuunnitella, jolloin ihmiset eivät koe niitä omakseen.”
Saarisen mielestä arkkitehtuurissa on yhä relevanttia puhua myös kauneudesta. Hän mainitsee Christopher Alexanderin käsitteen ”elämän tuntu” (feeling of life), jota voidaan ajatella esteettisen kokemuksen kokonaisvaltaisena sukulaisilmiönä.
”Toivon, että juuri tämänkaltaisista tunnetodellisuudet tunnistavista ilmiöistä keskusteltaisiin arkkitehtuurissa enemmän, jotta suunnitelmat eivät toteutuisi vain kylmäkiskoisten formalismien ja laskelmien ehdoilla. Vastapainona tarvitaan hengittävyyttä ja ihmisyyden moninaisuuden huomioivaa filosofiaa – käytäntöjä, jotka kunnioittavat ihmisen kokemisen fenomenologiaa.”
Finlandiaa kohti
Arkkitehtuurin Finlandia -palkinto tarjoaa Saarisen mukaan ennen kaikkea mahdollisuuden tutustua suomalaisen arkkitehtuurin viimeaikaisiin kärkihankkeisiin ja myös arvioida ja juhlistaa sitä, mitä on saavutettu.
”Kyse on tavallaan yhteiskunnan yhteisistä ponnistuksista. Nämä hankkeet ja rakennukset ovat mahdollisia, koska monet tahot ovat työskennelleet yhdessä ja löytäneet jossakin rakennuksessa ja jossakin ympäristössä konkretisoituvan yhteisen sävelen”, Saarinen toteaa.
Koska arkkitehtuuri heijastelee yhteiskunnan arvoja, Saarisen mukaan siinä voi parhaimmillaan nähdä myös pilkahduksen tulevasta.
”Onhan kiinnostavaa nähdä esimerkiksi, mitä suomalainen puurakentaminen saa aikaan, tai miten suomalainen kaupungistumiskehitys etenee seuraaviin vaiheisiinsa.”
Henkilökohtaisesti Saarinen odottaa tuomarointikokemukselta ehdokaskohteisiin tutustumista.
”Odotan kokevani kohteita ja tapaavani ihmisiä, joiden kautta saan tuntumaa siihen, mitä on tämän hetken uudistuva Suomi. Odotan pienoisaivomyrskyä kohti akupunktiopisteitä, joista käsin Suomi rakentuu.”