Arkkitehtuurimuseon Toivoa puusta -näyttely on monipuolinen mutta sekava

Suurelle yleisölle suunnatussa puunäyttelyssä asiantuntemus hukkuu tarinoinnin alle. Pienen salin ”Kattoristikoiden ratkojat” sen sijaan tarjoaa oivaltavan näkökulman puurakentamiseen.

Teksti: Jorma Mukala
Helsingin Olympiastadion (Yrjö Lindgren ja Toivo Jäntti 1952). Kuva: Wellu Hämäläinen

Ilmastokriisin keskellä metsä ja puu ovat saaneet aivan uudenlaista merkitystä. Arkkitehtuurimuseon suuri puunäyttely tarkastelee puun käyttöä ja sen mahdollisuuksia rakentamisessa. Näyttely etsii ja löytää toivoa. Näyttelyn nimi ”Toivoa puusta” luo myös oheismielikuvan, että betoni ja teräs ovat vajonneet toivottomien tapausten joukkoon.

Näyttelytila on jaettu puurakenteisten kehikkojen ja tornien avulla osiin ja luonteviksi kulkureiteiksi. Näyttelyrakenteet ovat reilua puunkäyttöä ilman yliviritettyä designia.

Näyttelyn tekstit ovat polveilevia ja tavoittelevat niin sanottua suurta yleisöä. Kävijä voi tutustua puun ulottuvuuksiin videoi­den, musiikkiteosten, valokuvien, muistojen, tarinoiden ja asiatekstin kautta. Runsaus ja elämyksellisyys antavat näyttelylle oman äänen. Sitaatteja on paljon.

Näyttelyn avauksena ja eräänlaisena peruskivenä on sitaatti Juhani Pallasmaalta: ”Toivo on mielentila, jota ilman arkkitehtuuria ei voi syntyä, koska arkkitehtuurin näköala on aina kohti tulevaisuutta. Jos ei ole toivoa eli tulevaisuudenuskoa, ei ole arkkitehtuuriakaan.” Epäselväksi jää, mistä Pallasmaan artikkelista sitaatti on.

Elämyksellisyys ei analysoi toivon moninaisuutta tai toiveiden erilaisuutta, vaan kiirehtii puuhun. Toivo elää ilmastokriisin aikana nimenomaan puussa. Tämä on näyttelyn ohjelmallinen sanoma. 


Puukuokka-kerrostalokorttelin asennusta Jyväskylässä (Arkkitehtitoimisto OOPEAA). Kuva: Mikko Auerniitty.

Metsästä liikkeelle

Toivo alkaa metsästä. Suomalaisen metsän vaiheet kerrotaan tiiviisti ja selkeästi. Metsäteollisuuden kehittyminen 1800-luvulla muutti suhtautumisen metsään: puulle syntyi rahallinen arvo. Nykyään metsäteollisuuden osuus Suomen viennistä on noin 20 prosenttia.

Lähiörakentaminen toi metsän lähelle asumista. Lähiöluonto tarjoaa metsän suojaa ja salaperäisyyttä, vaikka onkin lohtumetsä. Nykyään yhä useampi virkistäytyy metsässä. Ilmasto­kriisi on tehnyt Suomen metsistä merkittävän hiil­inielun.

Puurakentamisen kehitysvaiheita valaisee näyttelyn rakennusperintöosa. Pienet vihkoset opastavat kävijää tiiviine tietoineen. Hirsi korostuu oikean puutalon materiaalina. Myös ranka­rakenteinen rintamiestalo kuuluu rakennusperinnön tärkeisiin vaiheisiin. Kirkko, kansakoulu, rautatieasema ja seuraintalo tulevat esiin tuttuina puurakenteisina tyyppeinä.

Tekevätkö parvekkeiden toiveikkaat puuritilät betonitalon puutaloksi? 

Kaupunkien tulipalot mainitaan, mutta asiaa olisi voinut käsitellä enemmän. Puurakentamisen mieltäminen vaaralliseksi nimittäin juontuu paljolti kaupunkipaloista, jotka olivat aikansa katastrofeja. Puiset asuintalot määrättiinkin yksikerroksisiksi. Myöhemmin kaksikerroksisia saatiin rakentaa, mutta kolmikerroksinen puukerrostalo toteutettiin vasta vuonna 1996.

Rakennusperinnön jälkeen monet näkökulmat vievät eteenpäin. Videolla palaa Ylivieskan kirkko, arkkitehtiopiskelijat mittaavat taloja, suvun perintötaloa korjataan, päästään Alvar Aallon metsäviisaan arkkitehtuurin jäljille ja niin edelleen.

Puusuhteen moninaisuus havainnollistuu. Samalla näyttely alkaa fragmentoitua. Näkökulmien kooste hajoaa erillisiksi palikoiksi vailla ilmeistä yhteyttä kokonaisuuteen, ja katsojakokemus sekavoituu.


Puutalorakennustyö 1940-luvulla. Kuva: Pietinen/Arkkitehtuurimuseo

Nykyinen puurakentaminen

Puun käyttöä tarkastellaan palkintojen, koulurakentamisen ja asuinkerrostalojen kautta.

Puupalkinnon vuosina 1994–2020 saaneet talot ovat esillä kuvalistana. Mitään varsinaista analyysiä tai kriittistä katsausta puurakentamisen kehityksestä ei esitetä. Olisi ollut antoisaa saada tulkinta siitä, miten ja miksi puutalot, toivon muodot, ovat muuttuneet kolmessa vuosikymmenessä. Elämyksellisten sanaleikkien rientäessä eteenpäin asiantuntemus jää pahasti jalkoihin.

Palkituista rakennuksista laajimmin esitellään Olympiastadion. Suomalaisen modernismin betonirakenteinen mestariteos manifestoi nyt 2020-luvulla puun toivoa. Hämmentävää. Talohan on upea ja sitä on korjattu ja laajennettu (K2S, 2020) erittäin taitavasti ja puutakin on käytetty pinnoitteena, mutta, mutta.

Ehkä nolojen tilanteiden mies Mr. Bean osaisi esitellä suuren betonisen stadionin puun toivona. Ainakin olisi avoimesti hauskaa.

Sibeliustalo (ARPT, 2000) ja asuinkerrostalo Puukuokka (OOPEAA, 2014) ovat uranuurtajina vieneet puun toivoa kokonaan uusille alueille. Ne olisivat perusteltuja kohteita laajalle esittelylle puunäyttelyssä.

Kouluja ja kerrostaloja esitellään kahdessa näyttelytornissa. Eloisa tarinointi olisi voinut myös selvittää, mitä näyttelyssä tarkoitetaan sanalla “puutalo“. Puukoulun rakenteet voivat näköjään olla betonia. Entä tekevätkö parvekkeiden toiveikkaat puuritilät betonitalon puutaloksi? 


Akolan kartanon päärakennuksen lisä. Kuva: Teemu Kurkela


Paanukaton alla

Toiveiden tynnyrin jälkeen pienen salin ”Kattoristikoiden ratkojat” -näyttely tarjoaa oivaltavan näkökulman puurakentamiseen.

Vajaan kahdenkymmenen keskiaikaisen kivikirkon puiset kattorakenteet on rajattu aihe, mutta valaiseva. Noin viisisataa vuotta vanhat puurakenteet välittävät ajankohtaisen viestin puun kestävyydestä. Näyttelyn asiantunteva sisältö ja varmaotteinen esillepano hahmottavat aiheen selkeästi. Helppo paneutua, jos kiinnostaa.

Huomaan toivovani, että ristikkonäyttelyn kaltainen asiantunteva linja saisi jatkoa Arkkitehtuurimuseon näyttelyissä.


Jorma Mukala

Toivoa puusta Arkkitehtuurimuseossa 10. huhtikuuta 2022 asti. Kattoristikoiden ratkojat -näyttely pienessä näyttelysalissa 9. tammikuuta 2022 asti.

Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 8/21.

Hae sivustolta:

X