Arkkitehtiuutisten 78-vuotinen tarina tulee tämän numeron myötä päätökseen. On siis sopiva hetki luoda katsaus lehden rikkaaseen historiaan. Sen liki 1500 numeroa ovat dokumentoineet ainutlaatuisella tavalla Arkkitehtiliiton toimintaa ja arkkitehtikunnan ajattelua, ihanteita ja ristiriitoja, huumoriakaan unohtamatta. Niistä kiinnostuneille vuosikerrat jäävät ehtymättömäksi aarreaitaksi myös tulevaisuudessa.
Arkkitehtiuutisten juuret ovat Arkkitehti-lehden mukana tulleissa liitesivuissa, jotka sisälsivät lyhyitä uutisia liiton toiminnasta, jäsenistä ja muista ajankohtaisista aiheista. Omaksi julkaisukseen ne irrotettiin vuonna 1947. Lehtien välinen suhde on kuitenkin jatkunut kiinteänä näihin päiviin asti, vaikuttaen niin sisältöihin, ulkoasuihin kuin toimitusten organisointiin.
Siinä missä Arkkitehti-lehden tekijöillä on aina ollut varsin vapaat kädet toteuttaa omaa näkemystään, on Arkkitehtiuutiset palvellut suoremmin liiton tavoitteita. Käytännössä tarjolla on ollut kaksi organisaatiomallia: Arkkitehtiuutiset on joko ajateltu osaksi Safan julkaisutoimintaa, jolloin Arkkitehdin päätoimittaja on ollut vastuussa myös siitä, tai sitten lehteä on tehty liiton johdon suorassa ohjauksessa. Molemmat vaihtoehdot ovat olleet käytössä useamman kerran eri tilanteissa.
Arkkitehtiuutisten pitkän iän salaisuus on epäilemättä perusformaatin jatkuvuus, mutta myös lehden kyky reagoida mediankentän muutoksiin ja arkkitehtikunnan vaihtuviin toiveisiin. Lehden historian voikin jakaa kolmeen päävaiheeseen. Siirtymät vaiheesta toiseen ovat tapahtuneet vähitellen, mutta taitekohdat voi sijoittaa karkeasti 1960-luvun lopulle ja 2000-luvun alkuun.
Kahdeksansivuinen ensinumero kertoo reilun kolmensadan jäsenen Arkkitehtiliiton hämmästyttävästä aktiivisuudesta.
Nopeaa jäsentiedotusta
Arkkitehtiuutisten ensimmäisen numeron ilmestymispäiväksi on kirjattu 20. toukokuuta 1947. Ensinumerossa tarve uudelle julkaisulle selitettiin sillä, että ”Arkkitehti-lehti on aina järjestötoiminnan tiedotuksiin ollut liian hidas”. Ongelmaa oli jouduttu paikkaamaan jäsenille postitetuin kiertokirjein, ja nyt niiden tilalle tuli kahdesti kuukaudessa ilmestyvä jäsenlehti, jossa julkaistaisiin varsinaisten järjestötiedotusten lisäksi ”määrättyjä rakennusalan uutisia ja uutisluontoisia ilmoituksia”.
Kahdeksansivuinen ensinumero kertoo reilun kolmensadan jäsenen Arkkitehtiliiton hämmästyttävästä aktiivisuudesta: Edellisessä kuussa Tampereella pidetyssä vuosikokouksesta oli kuultu Aulis Blomstedtin sittemmin Arkkitehti-lehdessä julkaistu esitelmä ”Rakennustaiteen näköaloja”, ja seuraavaan kokoukseen oli tulossa vieraaksi professori Kay Fisker Kööpenhaminasta.
Lehti kertoi myös Helsingin Taidehallilla avautuvasta arkkitehtien matkaskissinäyttelystä, S. Wuorion virkistysrahaston stipendihausta, Suomen standardisoimisliiton perustamiskokouksesta, rakennuskustannusindeksin muutoksista parina edeltävänä vuotena, ruotsalaisesta lamellitalotutkimuksesta sekä Uruguayn arkkitehtiliiton vetoomuksesta järjestää yleinen kilpailu YK:n päämajan suunnittelusta. Viimeisen sivun täytti Toja-lastulevyjen tekstipitoinen mainos, ja lehden ensimmäinen työpaikkailmoitus tarjosi ”Ruotsin-paikkaa” kokeneemmalle arkkitehdille.
Hieman kotikutoisesta ulkoasusta päätellen Arkkitehtiuutiset sai alkunsa melko nopealla aikataululla. Takin taskuun mahtuva A5-formaatti säilyi silti käytössä 2000-luvun alkuun saakka. Leikkisästi kahta kirjasintyyppiä yhdistävä alkuperäinen logo sen sijaan sai tehdä jo vuonna 1953 tilaa Arkkitehti-lehdessä käytetylle uusklassiselle Bodonille, liiton akanthus-tunnuksen korostaessa etusivun juhlavuutta.
Tavoite luoda visuaalista tunnistettavuutta liiton julkaisujen välille on ollut monen myöhemmänkin ulkoasu-uudistuksen motiivina.
Sivumäärä vaihteli aluksi neljän ja kahdentoista välillä, mutta kasvoi 1960-luvun mittaan noin kaksinkertaiseksi.
Toukokuussa 1947 ilmestynyt Arkkitehtiuutisten ensimmäinen numero avasi uuden julkaisun perustamisen syitä tasa-arvoisesti suomeksi ja ruotsiksi.
Toimittajat vaihtuvat
Arkkitehtiliitto oli 1940-luvulla yhä vahvasti kaksikielinen järjestö, joten lehteen painettiin tekstejä niin suomeksi, ruotsiksi kuin rinnakkain molemmilla kielillä. Kaksikielisestä nimestä Arkkitehtiuutiset Arkitektnytt luovuttiin virallisesti vasta 2000-luvun alussa, vaikka lehden sivuilla ruotsinkielisiä kirjoituksia nähtiin 1950-luvun jälkeen vain harvakseltaan. Nimen kirjoitusasussa näyttää olleen pientä epäselvyyttä, sillä se esiintyi alkuun myös muodossa Arkkitehti-uutiset Arkitekt-nytt.
Toistuvia aiheita alkuvuosina olivat Safan kokoukset ja sääntömuutokset, ulkomaiset arkkitehtitapaamiset ja kongressit, arkkitehtuurikilpailut, taksat sekä uudet rakennustuotteet, -standardit ja -määräykset. Tarvittaessa sivuja täytettiin koti- ja ulkomaisista lehdistä saksituilla lainauksilla. Myös työpaikka- ja tapahtumailmoitukset veivät alusta saakka ison osan lehden sivuista, ja jäseniä muistutettiin tuon tuosta Vähä-Kiljavan virkistyskodin ihanuuksista.
Sisältö tukevoitui 1960-luvun alussa, kun lehdessä alettiin julkaista erilaisissa kokouksissa ja seminaareista pidettyjä alustuksia. Safan vuosittaisilla neuvottelupäivillä pidetyistä alustuksista riitti välillä sisältöä useampaankin numeroon. Yllättävän pitkäikäiseksi perinteeksi muodostuivat jäsenten runomuotoiset kirjoitelmat, joita kynäili muun muassa nimimerkki Silvis eli Lauri Silvennoinen.
Alkuvuodet Arkkitehtiuutisia tehtiin Safan luottamushenkilöiden voimin, päivätöiden ja muiden luottamustehtävien ohessa. Kolme ensimmäistä vuotta vastaavana toimittajana oli Safan asiamies Viljo Rewell, kunnes tehtävä siirtyi vuonna 1950 liiton sihteerille. Nämä kuitenkin vaihtuivat tiuhaan, joten Bertel Saarnion, Erkki Koiso-Kanttilan ja Jonas Cedercreutzin kaudet jäivät vain vuoden mittaisiksi. Välillä apua saatiin Arkkitehti-lehden toimitukselta – esimerkiksi Aarno Ruusuvuori toimi vuonna 1952 molempien lehtien toimitussihteerinä.
Pysyvämpi järjestely saatiin aikaan vuonna 1953, kun Safan asiamieheksi palkattiin varatuomari Eero Ahmavaara. Hän toimi Arkkitehtiuutisten vastaavana toimittajana äkilliseen kuolemaansa saakka vuoteen 1961. Sen jälkeen tehtävää hoitivat vuorotellen pääsihteeri Kai Palmqvist, tiedotussihteeri Osmo Mikkonen, toimistopäällikkö Esa Kolehmainen ja tiedotussihteeri Maj-Lis Lappo. Sivutoimiseksi toimitussihteeriksi, sisältäen myös ilmoitusasiat, saatiin vuonna 1958 Safan toimistosihteeri Sole Snellman (myöhemmin Visa) ja kaksi vuotta myöhemmin Anna-Liisa Jokinen.
Aikakautta leimannut suomettuminen näkyi toistuvina raportteina Safan delegaatioiden vierailuista Neuvostoliittoon ja itänaapurista tulleista vastavierailuista.
Kuohuvat vuodet
Tiedotusaineiston ohella Arkkitehtiuutisten sivut alkoivat 1960-luvun puolivälissä täyttyä Safan jäsenten mielipidekirjoituksilla. Taustalla oli yleinen yhteiskunnallinen liikehdintä, joka sai monet nuoret arkkitehdit ja arkkitehtiopiskelijat aktivoitumaan poliittisesti.
Lehden palstoilla käytiinkin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa kiivaita väittelyitä muun muassa Otaniemessä käynnissä olleesta opintouudistuksesta, arkkitehdin yhteiskunnallisesta roolista, ympäristökysymyksistä ja naisten asemasta.
Myös Arkkitehti-lehden vuonna 1968 ilmestyneistä niin sanotuista ”vallankumousnumeroista” riitti puhuttavaa pitkäksi aikaan, samoin päätoimittajavalinnoista. Aikakautta leimannut suomettuminen näkyi toistuvina raportteina Safan delegaatioiden vierailuista Neuvostoliittoon ja itänaapurista tulleista vastavierailuista.
Poliittisen kuohunnan keskellä Safan organisaatio uudistui, ja vuonna 1970 valittiin ensimmäinen liittovaltuusto. Liiton suunnasta käytiin tulisia kamppailuita, ja Arkkitehtiuutisten sivut täyttyivät joka toinen syksy ala- ja paikallisosastojen ja muiden ryhmittymien vaalilistoista ja -ohjelmista.
Ajoittain myös Safan puheenjohtajuudesta kisattiin tosissaan, ja ehdokkaat pyrkivät lehden palstoilla vakuuttamaan valitsijat omasta linjastaan. Lehden lukijakunta laajeni lähialoille, kun Sisustusarkkitehdit Sio sai oman palstansa vuonna 1972 ja Suomen maisema-arkkitehdit SMAFLA vuonna 1981.
Moninaisempaa sisältöä tuki vuoden 1967 lehtiuudistus, joka tehtiin samanaikaisesti Arkkitehti-lehden kanssa. Ajan henkeen kuului usko yleispäteviin ratkaisuihin, joten molempien lehtien kirjasimeksi valittiin päätteetön Helvetica, jota käytettiin johdonmukaisesti kaikissa tekstiaineistoissa.
Maj-Lis Lapon siirryttyä Arkkitehti-lehden toimitussihteeriksi vastaavan toimittajan tehtävä siirtyi vuonna 1968 pääsihteeri Kari Järnefeltille ja seuraavana vuonna hänen seuraajalleen Veikko Vaskolle. Lehden toimitussihteeriksi palkattiin vuonna 1968 Eeva Lukinmaa, joka jatkoi tehtävässä lähes parikymmentä vuotta.
Vuonna 1971 Safan julkaisuosasto organisoitiin uudelleen ja perustettiin ARK-julkaisujen päätoimittajan toimi, johon sisältyi liiton kolmen julkaisun, Arkkitehdin, Arkkitehtiuutisten ja Arkkitehtuurikilpailuja-lehden päätoimittaminen. Tehtävään palkattiin Jussi Vepsäläinen, ja sama järjestely jatkui hänen seuraajansa Markku Komosen kaudella.
Arkkitehtien tekemät pilapiirrokset ovat kuuluneet lehden vakiosisältöihin eri vuosikymmenillä. Nimimerkki Margho eli Markku Annila kommentoi vuonna 1966 arkkitehtisukupolvien välisiä jännitteitä. Kuva: Arkkitehtiuutiset 10/1966
Vilkas keskustelufoorumi
Politikoinnin kovin aallokko tyyntyi 1970-luvun puolivälissä, mutta Arkkitehtiuutiset säilyi senkin jälkeen vilkkaana keskustelufoorumina. Kiistojen aiheet tosin vaihtuivat osin toisiksi. Keskeiseksi kysymykseksi nousi nyt arkkitehtuurin asema taidemuotona ja arkkitehtikunnan mahdollisuudet vaikuttaa rakennetun ympäristön laatuun, jonka koettiin heikentyneen ennennäkemättömällä tavalla.
Myös rakennussuojelu, Helsingin keskustan tulevaisuus ja osallistava suunnittelu synnyttivät intohimoisia väittelyitä. Oulun koulun nousu 1980-luvun alussa toi näkyviin jakolinjat etelän ja pohjoisen ja eri sukupolvien tyylillisten ihanteiden välillä. Tietokoneavusteinen suunnittelu alkoi kiinnostaa ainakin muutamia edelläkävijöitä, ja ekologiakin oli ajoittain esillä.
Arkkitehtuurikilpailuille omistettujen sivujen määrä lisääntyi huomattavasti 1970-luvun lopulla, kun lehteen alettiin painaa palkittujen tekijöiden listojen ohella tiivistelmiä palkintolautakuntien pöytäkirjoista sekä kuvia palkituista ehdotuksista. Lehden palstoilla puitiin myös toistuvasti jälkipyykkiä kilpailujen tuloksista.
Monet Safan jäsenet kunnostautuivat debateissa taitavina kynän käyttäjinä. Maininnan ansaitsevat ainakin Reima Pietilän filosofiset pohdinnat rakennusalan uusista termeistä, Timo Penttilän kiivaat hyökkäykset rakennussuojelijoita vastaan ja Jorma Mukalan ironiset analyysit arkkitehtuuritrendeistä ja ammattikunnan klikeistä.
Välillä kiistoja ratkottiin myös muilla keinoin. Vuonna 1978 Arkkitehtiuutiset kertoi Safan ja Otaniemen arkkitehtikillan Senaatintorilla pelaamasta jalkapallo-ottelusta, jolla piti ratkaista kiista Helsingin tuomiokirkon julkisivuvärityksestä. Keltaisissa paidoissa pelannut killan joukkue voitti maalein 3–1, mutta kirkko jäi silti vaaleanharmaaksi.
Safan puheenjohtajista aktiivisina kirjoittajina kunnostautuivat erityisesti Matti K. Mäkinen ja Keijo Petäjä, jotka tuottivat esseemäisiä tekstejä lehden jokaiseen numeroon. Varsinkin Mäkisen näkemykset herättivät myös vastaväitteitä, joten hän saattoi samassa numerossa taittaa peistä useamman kirjoittajan kanssa. Mäkisen tuottelias ura poleemikkona jatkui lehdessä monta vuosikymmentä hänen puheenjohtajakautensa jälkeenkin.
Kari Kuosman vuonna 2001 piirtämä pilakuva kommentoi muodikkaita kaksoislasijulkisivuja. Kuva: Arkkitehtiuutiset 11/2001
Laskusuhdanteet koettelevat
Talouden laskusuhdanne pakotti vuonna 1975 harventamaan ilmestymisrytmiä 24 numerosta 20:een. Lisäksi paperi ohennettiin kustannusten säästämiseksi lähes läpikuultavaksi, mutta tämä kokeilu jäi alle vuoden mittaiseksi. Samalla Helvetica vaihtui päätteellisiin kirjasimiin ja lehden logo sijoitettiin etusivulle rohkeasti pystyasentoon.
Arkkitehti-lehden päätoimittajan vaihdoksen yhteydessä Arkkitehtiuutisten päätoimittajuus siirtyi vuonna 1981 Safan toiminnanjohtaja Markku Junnonaholle ja neljä vuotta myöhemmin pääsihteeri Marja Heikkilä-Kauppiselle. Toimitussihteeri Eeva Lukinmaan seuraajaksi tuli vuonna 1987 Anne Järvinen (myöhemmin Haatainen), joka jatkoi tehtävässä yli 30 vuoden ajan, ylivoimaisesti pisimpään kaikista Arkkitehtiuutisten tekijöistä.
Heikkilä-Kauppinen toi lehteen säännölliset pääkirjoitukset, ja perinnettä jatkoivat hänen seuraajansa Matti Vatilo, Tuomo Sirkiä ja Paula Huotelin. Jälkimmäisten välissä päätoimittajana ehti hetken aikaa toimia myös Tuula Paalimäki. Pääkirjoituksia täydensi hallituksen palsta kiertävine kirjoitusvuoroineen. Niistä erottuvat etenkin Kai Wartiaisen 1990-luvun alussa kynäilemät tekstit, joissa hän ikuisena vastarannankiiskenä haukkui pataluhaksi lähes kaikki hallituksen päätökset.
Myös 1990-luvun lamavuodet koettelivat pahoin Safan taloutta, ja numeroiden määrää vähennettiin ensin 18:aan ja sitten 16:een.
Vuosituhannen alussa oman palstansa sai kolme muutakin sisarjärjestöä: Arkkitehtitoimistojen liitto ATL, Suomen Maisema-arkkitehtiliitto Mark ja Suomen suunnittelevat maantieteilijät Sum. Tuolloin lehden vakiosisältöön kuuluivat lähes kymmenen vuoden ajan Kari Kuosman pilapiirrokset, jotka tarkastelivat ironisesti aikakauden arkkitehtuurin kliseitä. Myös tapahtumajuttujen osuus kasvoi 2000-luvun alkuvuosina merkittävästi.
Ajatus Arkkitehti-lehden ja Arkkitehtiuutisten jälleenyhdistymisestä on putkahtanut esiin säännöllisesti ainakin 1970-luvulta lähtien.
Journalistinen ammattilehti
Arkkitehtiuutisten viimeisin vaihe on ollut muutos painoasultaan vaatimattomasta tiedotuslehdestä journalistisesti ja visuaalisesti kunnianhimoiseksi ammattilehdeksi. Muutos on tapahtunut monessa vaiheessa, mutta suunta oli selvä viimeistään vuonna 2009 toteutetun lehtiuudistuksen myötä.
Lehden vakiosisällöiksi tulivat nyt henkilöhaastattelut, kolumnit sekä kirja- ja näyttelyarviot, jotka siihen asti olivat olleet Arkkitehti-lehden yksinoikeus. Kilpailu-uutisetkin muuttuivat astetta journalistisemmiksi, kun pöytäkirjojen tiivistelmät korvattiin Safa-tuomareiden kirjoituksilla. Lehden ilmestymisrytmi oli harventunut jo kolme vuotta aiemmin 12 numeroon.
Lisäresursseja lehden tekemiseen saatiin, kun Safaan palkattiin vuonna 2008 tiedottajaksi Päivi Virtanen, jonka tehtäviin kuului myös erilaisten juttujen kirjoittaminen Arkkitehtiuutisiin. Lukuisista avustajista tuotteliain oli epäilemättä Tarja Nurmi, joka saattoi kirjoittaa samaan numeroon liudan juttuja, aiheina muiden muassa uudet kirjat, elokuvat ja näyttelyt, koti- ja ulkomaiset tapahtumat sekä matka- ja majoitusvinkit.
Lehden painoasu oli kohentunut huomattavasti jo 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Mainossivuilla oli toisinaan käytetty väripainatusta 1970-luvulta alkaen, mutta laajempaan käyttöön se tuli 1990-luvun puolivälissä.
Vuonna 1997 Arkkitehtiuutiset otti käyttöön kansikuvat, ja tavaksi muodostui seurata niissä vuoden mittaan enemmän tai vähemmän yhtenäistä teemaa. Samassa yhteydessä palattiin Arkkitehti-lehden esimerkkiä seuraten päätteettömiin kirjasimiin, ja visuaalinen yhteys sisarlehden kanssa toi kanteen myös kursiivilla kirjoitetun AU-logon vuonna 2001.
Alkuperäinen A5-formaatti alkoi vähitellen käydä ahtaaksi uudenlaisille sisällöille, joten vuonna 2003 siirryttiin hieman leveämpään sivukokoon ja vuonna 2009 vielä astetta suurempaan.
Journalistinen painotus voimistui entisestään viimeisessä uudistuksessa, joka tehtiin vuonna 2022 uuden toimitussihteeri Silja Ylitalon johdolla. Hieman sen jälkeen päätoimittajuus siirtyi Safan pääsihteeriltä Arkkitehti-lehden päätoimittajalle eli itselleni – palattiin siis tavallaan 1970-luvun järjestelyyn. Tärkeän panoksen lehden sisältöihin on viime vaiheissa antanut myös Safan viestintäassistentti Anni Varis.
Uudistuksessa numeroiden määrä väheni kuuteen, joten Arkkitehtiuutiset ja Arkkitehti-lehti ilmestyivät periaatteessa vuorokuukausina. Harventuneen ilmestymisrytmin myötä tapahtumajuttujen osuus väistämättä väheni, mutta toimitukselle jäi enemmän aikaa tehdä perusteellisesti taustoitettuja kirjoituksia. Esimerkiksi Ylitalon juttu Mannerheimintie 14 -toimistotalon purkuhankkeesta vuonna 2023 sai osakseen paljon huomiota.
Aikakauslehtimäisyyttä lisäsi myös sivukoon suurentaminen, kiiltävän paperin vaihtuminen huokoiseen ja henkilökuvien nostaminen kanteen.
Arkkitehtiuutisten vuosikertoihin syventyessä tulee selväksi, että julkaisut ovat olleet Arkkitehtiliitossa jatkuva keskustelunaihe. Tähän viitattiin jo lehden ensimmäisessä numerossa 78 vuotta sitten. Ajatus Arkkitehti-lehden ja Arkkitehtiuutisten jälleenyhdistymisestä on sekin putkahtanut esiin säännöllisesti ainakin 1970-luvulta lähtien.
Nyt kun puheet ovat vihdoin muuttuneet teoiksi, kannattaa pitää mielessä päätoimittaja Jussi Vepsäläisen sanat vuodelta 1974: ”Liiton tulee joka tapauksessa tuntea vastuunsa arkkitehtuurijulkaisujen kustantajana ainakin niin kauan kuin Suomessa ei kukaan muu tällaista toimintaa harjoita. Informaation tarve on sekä liiton sisällä että myös ulkomailla hoidettava. Oikeat kanavat on vain löydettävä ja niistä on keskusteltava.”
Arkkitehtiuutisten päätoimittajat
1947–1950 Viljo Rewell
1950 Bertel Saarnio
1951 Erkki Koiso-Kanttila
1952–1953 Jonas Cedercreutz
1953–1961 Eero Ahmavaara
1961–1963 Kai Palmqvist
1963 Osmo Mikkonen
1964 Esa Kolehmainen
1964–1968 Maj-Lis Lappo
1968 Terttu Kiuru-Lehtonen*
1968–1969 Kari Järnefelt
1969–1971 Veikko Vasko
1972–1977 Jussi Vepsäläinen
1977–1981 Markku Komonen
1981–1985 Markku Junnonaho
1985–1988 Marja Heikkilä-Kauppinen
1988–1998 Matti Vatilo
1998–2007 Tuomo Sirkiä
2007–2008 Tuula Paalimäki
2008–2022 Paula Huotelin
2022–2025 Kristo Vesikansa
Toimitussihteerit
1952–1953 Aarno Ruusuvuori
1958–1960 Sole Snellman (myöh. Visa)
1960–1964 Anna-Liisa Jokinen
1968–1987 Eeva Lukinmaa
1987–2021 Anne Järvinen (myöh. Haatainen)
1988–1990 Tuula Korhonen*
1990–1991 Sirpa Bitter*
1994 Aulikki Korhonen*
1994–1995 Raija Ravantti*
2014–2015 Päivi Virtanen*
2021–2025 Silja Ylitalo
*sijaisuus
Lue lisää lehtien yhdistymisestä tästä linkistä.
Artikkeli on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 3/25.
