Pääkirjoitus: Mitä on kauneus?

Teksti on julkaistu Arkkitehtiuutisten numerossa 10/2019.

Henna Helander. Kuva: Petteri Kari.

Meitä ympäröivät rakennukset ja julkiset kaupunkitilat. Arkkitehtuuri vaikuttaa toimintaamme, arvoihimme ja identiteettiimme – meihin ihmisinä. Silti julkinen keskustelu laadusta, viihtyisyydestä, paikkojen luonteesta ja historiasta tai tilallisista kokemuksista loistaa poissaolollaan.

Edesmennyt vammaisaktivisti, poliitikko Kalle Könkkölä kysyi minulta haastattelutilanteessa kuusi vuotta sitten esteettömyyden sijaan kauneudesta. Mitä on kauneus, ja onko se mielipideasia?

Joskus on hyvä palata ajassa taaksepäin – eikä vain kuusi vuotta vaan yli 2 000 vuotta. Roomalainen arkkitehti Marcus Vitruvius Pollio määritteli arkkitehtuurille kolme päämäärää: venustas, firmitas, utilitas eli kauneus, kestävyys ja käyttökelpoisuus. Ikuista käyttötaidetta.

Vitruviukselle kauneutta viitoitti luonto. Arkkitehtuurin kohdalla se tarkoitti sopusuhtaisuutta, valoja ja varjoja, materiaalia, tilojen muotoja ja niiden liittymistä toisiinsa. Me taas juutumme helposti kauneudessa keskustelemaan tyyleistä syvemmän sisällön sijaan.

Viime kesänä kuulin Helsingin yliopiston yliopistolehtorin, estetiikantutkija Oiva Kuisman puhuvan kauneudesta. Hän totesi, että antiikissa, johon länsimainen kulttuurimme perustuu, kauneus ei ollut vain estetiikkaa vaan myös etiikkaa. Antiikin Kreikassa kauneus nähtiin rakkauden ja totuuden ilmentymänä. Nämä henkiset arvot olivat tärkeitä, antiikissa aluksi jopa tärkeämpiä kuin ulkoiset.

Eettinen kauneus on tänä päivänä entistäkin ajankohtaisempaa.

Kauneus perustuu aina arvoihin. Luonnon kau­neus on eettistä kauneutta, ja luonnon monimuotoisuus on kauneutta. Tämä eettinen kauneus on tänä päivänä entistäkin ajankohtaisempaa. Entä ilmentääkö luomamme arkkitehtuurin kauneus hyviä arvoja? Sillä on suuri merkitys, jos arkkitehtuuri muokkaa identiteettiämme vuosikymmeniä, toivottavasti vuosisatoja.

Vitruviukselle ihmisen mittasuhteet ja rakennuksen mittasuhteet liittyivät toisiinsa. Nykyisin puhumme inhimillisestä mittakaavasta. Se on ollut vahva osa suomalaista modernia arkkitehtuuria. Ehkä juuri se kuuluisa suomalainen luontosuhde, josta me helposti ylpeilemme ja joka on osa identiteettiämme, on pitänyt tähän asti kaupunkimme ihmisille tehtyinä ja teollisen ajankin arkkitehtuurin ”ihmisen kokoisena”. Vuosikymmeniä sitten rakentamisesta tuli tosin osittain kertakäyttörakentamista, ja viime aikoina Suomeenkin on rantautunut megalomaanisia hankkeita.

Suomen toisen arkkitehtuuripoliittisen ohjelman valmistelu on aloitettu keväällä 2019 opetus- ja kulttuuriministeriön ja ympäristöministeriön yhteistyöhankkeena. Tehkäämme arkkitehtuurin eettisestä kauneudesta ja inhimillisyydestä se, mistä meidän aikamme muistetaan.

Henna Helander
SAFAn puheenjohtaja

Hae sivustolta:

X